Terveisiä hermorauniolta!!!

Nyt se sitten alkoi. Huolehtiminen.

Muutaman päivän olin aivan auvoinen ja ekstaasissa, mutta eilen alkoivat kaikki ajatukset poukkoilemaan päässä. Varmasti on normaalia hermoilla, varsinkin ennen ensimmäistä ultraa, mutta että näin kovasti...?! Huoleen ei ole varsinaisesti mitään syytä. Ei ole minkäänlaista vuotoa, ei myöskään minkäänlaisia kipuja. Ei tosin ole vieläkään mitään oireitakaan, se päänsärkykin osoittautui vain yhden päivän jutuksi.

Olo on hyvä, samoin fiilis. Edelleen on sellainen olo, että tuolla masussa on rauhallista ja kaikki kunnossa. Silti huolettaa! Aloin pelkäämään tuulimunaraskauden mahdollisuutta... keskenmenosta puhumattakaan. Mitenkähän todennäköinen sekin tuulimuna on??? Keskenmeno tulee keskimäärin yhdessä raskaudessa kymmenestä, joten sen huolen onnistuin onneksi vähän pienentämään ajattelemalla, että siis kuitenkin yhdeksän kymmenestä raskaudesta sujuu hyvin! Mutta tuo tuulimuna... Ja sitä ei voi tietää ennen kuin vasta sitten ultrassa :( Olen pohtinut sitä hCG-arvoa, joka oli pp11 103, ja pähkäillyt, onko se hyvä vai ei... Paljon on löytynyt vertailupohjaa netistä, huh. Ilmeisesti se on kuitenkin hyvä. Olen kuitenkin kahden vaiheilla haluaisinko käydä vielä uudelleen verikokeessa toteamassa, että arvo nousee niin kuin pitääkin...! Vai ostaisiko lisää testejä ja analysoisi plussaviivojen vahvuutta...?

Hulluako??!!

Luulen että se pitkä tie jonka olemme kulkeneet, ne pettymyksen tunteet ja takaiskut, lyövät nyt leimansa tähän aikaan. Että ei uskalla heti luottaa ja vain uskoa, että kaikki menee hyvin (no, toisaalta ei kai kukaan raskaan oleva uskalla...?).

Lisäksi ahdistaa, kun tuntuu, että suurimmalla osalla lapsettomuustaustaisista vauvautuneista on taustalla ainakin yksi suurempi vastoinkäyminen, tuulimuna, kohdunulkoinen, keskenmeno tai muu surullinen tapahtuma :( Että voitaisiinko me mitenkään saada tämä yksi murunen nyt heti ensimmäisestä plussasta syliin asti...?! Toisaalta, ehkä juuri heillä on ollut suuri tarve purkaa kokemuksiaan, ja siitä syystä olen törmännut paljon juuri sellaisiin tarinoihin?

Taitaa se äidin huoli lapsesta alkaa heti kun elämä on saatettu alulle. Ihan lamaannun ajatuksesta, että emme saisikaan pitää juuri tätä. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että olemme päässeet tähän asti, ja suunnattoman toiveikas. Kaikki voi kuitenkin sujua hyvin. Voi anna kaiken sujua hyvin...!!!

Hämmennystä ilmassa

Olen edelleen aivan sekaisin.

Seitsemän ICSIä ja kahdeksan alkionsiirtoa, pari-kolme inssiä ja lukemattomia kuukausia oviksen bongausta ja luomuilua. Kymmeniä, satoja eri keinoja raskautumiseen: vyöhyketerapiaa, vehnänalkioöljyä, akupunktiota, greippimehua litroittain, seksiä päivittäin, seksiä joka toinen päivä, seksiä vain oviksen aikaan... lista on loppumaton. Eikä ikinä yhden yhtäkään plussaan vivahtavaakaan.

Olo on epätodellinen ja vähän väliä havahdun miettimään olenko vain kuvitellut kaiken.

Jo silloin, kun tein ekaa testiä ja plussaviiva alkoi näkyä ajattelin, että onkohan mieleni jo niin järkkynyt, että vain kuvittelen näkeväni sen ihan vain siksi kun toivoin niin kovasti enkä tiennyt miten olisin jälleen selvinnyt pettymyksestä. Siksi oli pakko tehdä heti vartin päästä uusi testi. Eilisen Clearbluen testin plussaviiva oli selkeästi vahvempi kuin toissapäiväinen, eli lupaavaltahan tämä vaikuttaa. Aion tehdä vielä viikonloppuna pari testiä, jotka ovat valmiina kaapissa, mutta sitten yritän rauhoittua hetkeksi. Ensimmäiseen ultraan saakka jännitys tulee olemaan valtava, mutta jotenkin vain pitää koittaa sinnitellä.

Sanat eivät riitä kuvaamaan miten onnellinen olen, ja miten kovasti toivon, että saamme tämän murusen syliin asti. Tai muruset... Tosin hcg-arvo olisi ollut ehkä kuitenkin suurempi jo näin alussa jos kyseessä olisi kaksosraskaus? Mene ja tiedä.

Ihanaa, kun saimme taas netin toimimaan!
Tajusin, että olen saman asian edessä kuin niin moni minua aiemmin:
tiedän kaiken raskaaksi tulemisesta, mutta en mitään raskaana olemisesta!!!

Netti helpottaa aiheeseen perehtymisessä, sillä tiedän tosiaan minimaalisen vähän siitä mitä saan syödä, sekä ylipäätään kaikesta mahdollisesta. En tiennyt edes sitä saako raskauden alkuvaiheessa (tai missään muussakaan vaiheessa sen puoleen...) edes saunoa! No, järki sanoi että saa, minkä tiedon myös sitten netistä löysin. Kohtuus kaikessa. En voi uskoa todeksi, että MINÄ voin kirjoittaa googleen hakusanaksi "raskaus ja sauna", "raskaus ja vehnäorasmehu (= päivittäinen osa ruokavaliotani... ;)", tai "raskaus ja PANACOD"... Niinpä, uskon "saaneeni" ensimmäisen "oireeni" - aivan infernaalisen päänsäryn!!! OMG. Päätäni särkee yleensä todella harvoin, eikä todellakaan ikinä aamuisin, ja kun aamuyöllä avasin silmäni se jysähti kuin rekka ohimoon... Huoh. Pitää varoa, mitä toivoo :D Mutta jos se on oire raskaudesta: TERVETULOA!!! Tätä on odotettukin... kauan.

Tajusin myös, että en ole koskaan uskaltanut vakavasti miettiä jatkanko blogiani jos tulen raskaaksi. Uskon jatkavani, edelleenkin on niin paljon tähän liittyviä asioita joita en jaa muiden kuin läheisimpieni kanssa ja tuntuu, että johonkin ne pitää saada purettua. Pitää kuitenkin miettiä asiaa, tällä hetkellä ajatus jatkamisesta tuntuu kuitenkin hyvältä.

Jo vuosia sitten päätin miten kerron Miehelleni plussatuloksesta.
Kauan sitä piti odottaa ja tuntuu ihan käsittämättömältä, että se päivä sitten lopulta koitti. Hänellä oli testipäivänä iltamenoa ja olimme sopineet, että testaamme sitten kun hän tulee kotiin. Minulla oli kuitenkin (kaikista menkkaoireista huolimatta) sellainen tunne, että ehkä tämä nyt onkin SE kerta, joten uskaltauduin testaamaan saman tien kun hän lähti ovesta ulos. Toisen plussan testattuani lähdin ostamaan hänelle shampanjaa ja kortin. Kun hän kotiutui, kehotin katsomaan jääkaappiin (tai no tässä tapauksessa sähkökatkon takia ulos nostettuun kylmälaukkuun). Siellä odotti shampanjapullo, josta roikkui kortti. Kortin toiselle puolelle olin kirjoittanut 1+1=3.

Kortissa oli kaksi kimaltavaa sydäntä ja teksti:
Usko aina haaveisiin, pieniin, suuriin unelmiin...

Kuulumispäivitys

Pääsin pikaisesti koneelle - juu, kotona ei edelleenkään toimi netti, mikä hankaloittaa elämää kummasti - ja kerrottakoon, että eilinen hcg-arvo oli 103 (pp11). Kuulemma hyvä, eikä vaadi jatkoseurantaa. Toki ostin kuitenkin muutaman testin, että näen vahvistuuko plussat...

Nyt se jännittäminen vasta sitten alkaakin!

Olemme kuitenkin yhden askeleen lähempänä tavoitettamme,
enkä osaa sanoin kuvailla miten kiitollinen olen jo tästäkin ♥

Kiitollinen olen myös kaikista ihanista tukenani olevista ihmisistä, Teistä ♥
Kiitos! Yksin tätä rumbaa ei jaksaisi millään.

Kunpa meidän jokaisen toiveet kävisivät toteen.

Niin... ehkä ensi jouluna!!!???!!!

Tästä tulee maailman nopein tilannepäivitys...

Testasimme ELÄMÄMME ENSIMMÄISEN PLUSSAN EILEN ILLALLA!!!! ♥ ♥ ♥

Tänään kuulemme eilisen veritestin tuloksen, siihen asti jännittää niin paljon, etten tiedä miten päin olisin.

Matkan varrelta olisi riittänyt tunnelmia kerrottavaksi romaanin verran, mutta nythän kävi niin, että me kuuluimme niihin valittuihin, jotka ovat olleet reilut 2 vuorokautta ilman sähköä!!! Voi helvetti sentään... Eilinen plussakin piti todeta otsalampun valossa pilkkopimeässä talossa ;)

Tulin nopsasti ennen töiden alkua koneelle ilmoittautumaan :) Työpäivän aikana en koneelle pääse, joten voi olla, että seuraavan kerran kuulumisia tulee sitten kun joskus saamme sähköt takaisin... Anna mun kaikki kestää! Myös matkapuhelinverkon kanssa on ongelmia, eli en pääse virtuaalitodellisuuteen sitäkään kautta...

Mutta myönnettäköön, että tällä hetkellä in real life on niin paljon tunteita tunnettavana ja ajatuksia ajateltavana, että sähkökatko on murheistani pienin...!

Olen aivan täpinöissäni... tämä on eka kerta ikinä, kun olemme saaneet plussan mihinkään muuhun kuin ovulaatiotestiin...!

Voi kunpa tämä nyt pitäisi lujasti kiinni!!!!!

Jälleen lähti taivaalle pyyntö... ♥

Taivas sylissäni... ehkä ensi jouluna?

Itku tuli kun tämä kuului tänään aiemmin radiosta...

http://www.youtube.com/watch?v=SE-bDIYlDXo&feature=related

Lähetän taivaalle pyynnön - kunpa minun sylini ei olisi tyhjä enää ensi jouluna...!

Seitsemäs piinaava päivä

Huomenna on jouluaatto.

Tänään on pp7, eikä MINKÄÄNLAISIA oireita. Samanlaisia kevyitä menkkamaisia kipuiluja kuin aina ennenkin, jotka saavat sydämen syrjälleen pelosta ja mielen mustumaan. Olen etsinyt hullun lailla netistä onnellisia kertomuksia siitä, miten juuri menkkakivut olivat ainoa tuntemus ennen plussaa. Sadannen miljoonannen kerran...

Jos siirtomme olisi ollut kahden päivän päästä punktiosta tänään olisi jo kahdeksas piinapäivä. Periaatteessa testissä voisi jo näkyä jotain. Jos olisimme hoitotaipaleemme alussa saattaisin huomenna ottaa riskin ja testata. Mahdollisuus saada maailman onnellisin jouluaatto ja maailman paras joululahja olisi liian kutkuttava. Koska olemme kaikesta toivomisesta ja uskomisesta huolimatta joutuneet pettymään niin monta kertaa valitsen sen sijaan Tieto lisää tuskaa -lähestymistavan. En testaa, koska riski siihen, että olisimme keskellä maailmankaikkeuden murheellisinta ja surkeinta joulua on yksinkertaisesti liian suuri. Jos en ole raskaana, menkat alkavat luultavasti sunnuntaina tai maanantaina. Sen riskin kanssa joudun elämään ja siinä on tarpeeksi pelättävää yhdelle joululle.

Olen aivan hermoraunio. Tiedän, että ottaen huomioon aiempien hoitojemme huonon menestyksen mahdollisuus plussaan on häviävän pieni. Silti jaksan toivoa. Olen kuitenkin pohtinut mitä teen, jos joudumme pettymään. Jatkamme vielä yrittämistä. Aion kuitenkin vähentää netissä roikkumista ja tehdä jatkossa täysin toisin. Hoidon ja piinailun ollessa päällä mietin kaikkea mahdollista muuta ja teen kaikkeni pitääkseni ajatukseni pois tästä. On aivan mielettömän raskasta ajatella vain tätä yhtä ainoaa asiaa, varsinkin kun joutuu koko ajan kokemaan takaiskuja ja valtavia tunnekuohuja. Netissä pyöriminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on ihanaa lukea muiden onnistumisista ja plussaamisesta menkkafiiliksistä huolimatta, toisaalta tuntuu, että kaikki muut onnistuvat paitsi me. Olen jo valmiiksi miettinyt mitä kirjoitan tänne ennen nettitauolle jäämistäni siinä tapauksessa, että tulos on negatiivinen. Toivoisin vain niin yllättyväni positiivisesti tällä kertaa!

Emmekö jo voisi onnistua!? Pelottaa, että jäämme paitsi kaikesta lasten saamiseen liittyvästä onnesta. Entä jos emme kertaakaan saa katsoa plussaa testissä tai kuunnella maailman kauneinta ääntä - pienen, maailman rakkaimman sydämen sykettä ultrassa? Jos emme koskaan pääse pikkuisemme kanssa ensi kertaa sairaalasta omaan kotiin? Saa miettiä parasta nimeä meidän lapsellemme? Suunnitella syntymäpäiväjuhlia ja -lahjoja, yhteisiä retkiä? Viettää tavallisia koti-iltoja saunoen ja lettuja paistaen? Jos kukaan ei koskaan sano meitä äidiksi tai isäksi? Tiedän, että kaipuu saada lisää lapsia voi olla suunnaton, mutta toivon, että ne, joille on edes yksi ainokainen pikkuinen suotu osaavat olla onnellisia siitä maailman suurimmasta onnesta.

Jään toivomaan, että maailman suurin ihme sattuu meidän kohdallemme ja saamme aloittaa uuden vuoden sellaisissa tunnelmissa, joita en pysty edes kuvittelemaankaan...

Toivon kaikille onnellista ja tunnelmallista joulunaikaa,
kiitos kun elätte mukana tätä taivalta ♥

Toivotaan, että kaikki sitä toivovat saavat oman ihmeensä ♥

Ajatuksia piinailun keskellä

PP5. Ei minkäänlaisia oireita tai tuntemuksia.

Kuluneen viikon saldo:

1 raskausuutinen (onnellinen odottaja on jo aika pian täysi-ikäinen).
1 pyyntö suostua kummiksi (suostuimme).
1 pikkujoulut, joissa yksi osallistuja oli viimeisillään raskaana ja toisella oli vauva mukana. Kaikilla muillakin oli lapsia. Mistään muusta ei puhuttu kuin synnyttämisestä ja imettämisestä. Ja tarkoitan todellakin, että ei mistään muusta...
1 itkukohtaus (mielestäni varsin kohtuullinen määrä siihen nähden, että viikko on ollut hyvin tunnepitoinen).
2 vierailua lapsiperheissä.
3 eri lääkettä päivittäin (parhaimpina 4 eri lääkettä ja 8 lääkeannosta).
Lukematon määrä mielialanvaihteluita ja siirtymisiä toiveikkuudesta epätoivoon ja takaisin.
23 000 000 euroa Viking Loton tämäniltaisena voittopottina. Summa jonka tarvitsisimme siihen nähden miten paljon rahaa olemme tähän harrastukseemme ammentaneet.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että viikon saldoon sisältyy myös 0 ajattelematonta kommenttia. Varsinkin lähipiirimme on enimmäkseen niin fiksua ja valveutunutta, että osaavat asettaa sanansa harkiten ♥

Kateus kuitenkin taas nostaa päätään. Olen kateellinen niille, jotka saavat viettää joulunsa raskaana, ja niille joiden lapsi on jo maailmassa. Kaipaan meidän lastamme niin kovasti ja surettaa tämä tilanne. Turhauttaa ja raivostuttaa, että en voi tehdä mitään asian hyväksi. Pitäisi olla hyväntuulinen ja toiveikas, tiedän, ja olemme onnekkaita, että saimme kaksi mahdollisuutta kyytiin viime perjantaina. Haluaisin kuitenkin pysäyttää ajankulun ja jäädä piinapäivissä tähän, kun kaikki on vielä mahdollista... hermostuttaa!

Ai niin. Lisäksi laskeskelin, että kohta paukkuu, jollei ole jo paukkunut, 100 piikin raja näiden hoitojemme myötä. 7 hoitoa kaikkine piikkeineen, kasvatus-, jarru-, ja irrotuspiikit. En jaksa jokaista laskea, mutta tosiaan pyöreitä varmaan olemme jo päässeet viettämään...

Voi anna tämän olla kaiken sen arvoista...!

Muruset kyydissä!

Neljän poppoosta oli sitten eteenpäin jaksanut kaksi.
Niinpä siirrettiin kaksi pikkiriikkistä alkiota, toinen tosi hyvä ja toinen melkein yhtä hyvä. Siis tervetuloa kyytiin Armi ja Danny ♥ ♥ !!!
Pakkanen jäi tyhjäksi (what else is new...), mutta toivotaan että nämä pikkuiset jäisivät emmekä joutuisi sitä murehtimaan...

Nyt vain levollisin mielin piinailemaan ja ajattelemaan iloisia asioita. Aion lähettää roppakaupalla positiivisia ajatuksia näiden kahden toivonkipinän suuntaan!!! Voi jääkää, pliiis...!!!

PS. Jouduin vaihtamaan blogipohjan, kun edellinen reistaili. Olin ajatellut vaihtaa pohjan siinä tapauksessa että joskus plussaamme, mutta nyt jouduin tekemään sen jo tänään. Jospa tämä olisi hyvä enne...?!

Väki vähenee, mutta jospa pidot paranee...

Eteenpäin oli porskuttanut NELJÄ pikkuista toivonkipinää!!! Kaikki normaalin näköisiä nelisoluisia.

Parempi tulos kuin meillä koskaan - oon hirmu onnellinen!
Voi kunpa meidän pikkuisten hyvä meininki vaan jatkuisi ja huomenna saataisiin noutaa kaksi palleroa kyytiin ♥ ♥ ♥

Please, please, please...

Viisi mahdollisuutta

Pelätty puhelu klinikalta tuli: soluista kahdeksan oli ollut kypsiä ja niistä normaalisti oli hedelmöittynyt viisi. Tämä olisi ihan hyvä tulos, mutta en voi olla ajattelematta erästä aikaisempaa hoitoamme, jolloin kuudesta solusta hedelmöittyi viisi ja jakautumista jatkoi vain kaksi. Pakko siis olla realistinen.

Taas kuulostan pessimisti-Ihaalta, ja se ärsyttää minua.

Minua ottaa päähän aina jos ihmiset murehtivat kaikkea, mikä saattaa mennä pieleen ja olen aina toitottanut kaikille, että pitää murehtia vasta sitten jos siihen oikeasti on aihetta. Tämä aihe vain on näköjään sellainen, että pettymykset riipaisevat niin kovasti, että en vain pysty muuhun kuin valmistautumaan niihin jo etukäteen. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos onnistumme ja tulen raskaaksi teen kaikkeni etten murehtisi ja huolehtisi liikaa. Varmaan tosi hyvin onnistuukin... ;) Mutta se on varmaan luonnollista, että murehdin näitä hoidon eri vaiheita, sillä olen oikeasti kokenut, mikä kaikki tässä voi mennä pieleen. En ole koskaan ollut raskaana, joten siihen liittyvät mahdolliset vastoinkäymiset ovat toistaiseksi minulle vähän vieraampia. Ja Luoja varjelkoon minua sitten googlettamasta kaikkia mahdollisia eteen tulevia ongelmia...!!!

Punktion jälkeen

Punktio takana, Luojan kiitos... se oli tällä kertaa toooodella epämiellyttävän kivulias. Ja olo ei tunnu vieläkään helpottavan. Soitin jo klinikallekin, ja kysyin onko tämä normaalia. Kuulemma on, jos kiputuntemukset eivät voimistu. Tämä voi johtua ihan siitä, että tällä kertaa folleja tyhjennettiin enemmän kuin koskaan ennen.

Saimme 11 solua. Se on teoriassa ihan mielettömän hyvä tulos, yhtä paljon olemme saaneet vain kerran aikaisemmin. Se vain sattuu olemaan se edellinen 12 solun kerta, jolloin seuraavana päivänä oli vain YKSI hedelmöittynyt... Siispä en uskalla yhtään huokaista, ja odottelen erittäin ahdistunein mielin huomista hedelmöittymispuhelua. Toki punktio oli nyt myöhemmin kuin viime kerralla, eli toivon kyllä, että siellä on tällä kertaa useampia kypsiä. Tämä jännitys on kuitenkin sietämätöntä. Päivän hyvä uutinen oli se, että Miehen näyte oli paljon parempi kuin ennen :) Olisiko niillä Clomeilla nyt lopultakin vaikutusta tilanteeseen!? Tiedä häntä, noissahan voi ilmeisesti olla ihan normaalistikin paljon vaihtelua.

Jäimme miettimään tätä vieläkin hirmuisen kipeää oloani, kun on vaikeaa seistä suorassa, ja vaikkapa nousta sohvalta. Tähän asti olen ihmetellyt, kun ihmiset eivät jaksa useampaa hoitoa, kuin esim. kolme, ja nyt sanoin Miehelleni, että jos joka kerta olisi tuntunut näin raskaalta, en tiedä, olisinko jaksanut ollenkaan näin montaa kertaa. Ja hän sanoi juuri miettineensä, että näinköhän olemme tähän asti päässeetkin ihan epätavallisen helpolla... No, eikös sitä ajatella, että mitä enemmän se sattuu, sitä tehokkaampi hoito ;)

Jospa olo olisi huomenna jo parempi! Tutustun taas muuten aivan uusiin lääkkeisiin, kun mulla kokeillaan noita Zumenoneja, joista en entuudestaan tiedäkään mitään. Lugesteronin sijaan sain toisenlaisia progesteronikapseleita, ja sen lisäksi on viiden päivän antibioottikuuri... Että sellainen arsenaali! Kaikki keinot tosiaan käytössä. Jos nyt ei onnistu, niin sitten alan tosiaan olla epätoivoinen, kun on enää vaikea keksiä mitään uutta.

Nyt pitää jotenkin saada aika taas kulumaan ensin huomiseen ja sitten perjantaihin - jos vain siirrettävää saadaan... Hui!

Lisää ultrakuulumisia ja vähän muitakin mietteitä

Eilen oli sitten viimeinen seurantaultra. Tiistaina punktio!

Ultrassa kaikki näytti aika hyvältä jos ei oteta lukuun sitä, että ne lääkärin pelkäämät pienemmätkin follit tunkevat kovasti mukaan... Osa soluista oli jo eilen kooltaan 20mm ja monet tänään. Lääkäri oli vähän yllättynyt tästä mun loppuvaiheen kovasta spurtista. Kypsiä soluja pitäisi olla punktiopäivänä jopa 12, ja lisäksi vielä muutama pienempi. (Edellyttäen tietenkin, että kaikissa folleissa on oikea solu sisällä. Se jännittää minua ihan hirveästi!!!) Ensimmäisen kerran ikinä minua varoiteltiinkin hyperstimulaation riskistä - jo on aikoihin eletty! Lisäksi lääkäri sanoi, että punktion jälkeisen vointini mukaan vasta päätetään, voidaanko siirtää kahta alkiota, vaiko vain yksi, siis johtuen juuri tuosta hyperin riskistä. Ääk! Lisäksi Menopurin annostusta pienennettiin 150 yksikköön, ja huomenna Pregnyl -päivänä en pistä Menopuria enää ollenkaan. Synarela jatkuu vielä huomisen, ja maanantai onkin kokonaan lääkkeetön päivä.

Eilisestä alkaen on tuntunut painetta tuolla alakerrassa, erityisesti kun istahdan alas ja jos rakko on täynnä, ja lisäksi on jomotellut jonkun verran. Eli jotain siellä tapahtuu! Lisäksi alaselkää on vähän jomotellut, mutta se voi olla ihan vaan huonossa asennossa nukkumisesta ;) Siihen malliin tuntuu tuolla munasarjoissa, että on Luojan lykky, että minun ei tarvitse mennä töihin enää ennen punktiota.

Voi miten toivon, että tämä olisi nyt SE HOITO, jota olemme koko ajan odottaneet!!!

Netin keskustelussa oli pohdittu tätä lapsettomuutta ja sen vaikutuksia meihin, ja sitä miten voi oppia hyväksymään sen, että loppuelämä voi olla lapseton. Jäin tätä sitten miettimään, ja allekirjoitan sen, että olen tavallaan oppinut nauttimaan tästä elämästä ja kaikesta hyvästä ilmankin lapsia. Mutta! Itse koen sen enemmän niin, että olen oppinut nauttimaan elämästä ja ajattelemaan iloisia asioita siihen asti, kun niitä lapsia jossain vaiheessa tulee. Siis olen alkanut käsittää sen, että en voi tätä odotusaikaa rypeä vain murheen alhossa, vaan pitää yrittää touhuta kaikkea kivaa ja pitää mielensä iloisena. Minulla on jotenkin käsittämätön varmuus siitä, että saamme kaksi lasta (millä keinoin nyt sitten tulevatkaan), sitä on vaikea selittää. Ja voihan olla, että mielenterveyteni on järkkynyt ja kaikki tämä on orastavaa hulluutta ;) mutta siltä minusta nyt vain tuntuu. Jos myöhemmin osoittautuu, että olin väärässä niin sitten osoittautuu - minä olen kyllä ihmeissäni. En kuitenkaan ole vielä lainkaan valmis siihen ajatustyöhön, että loppuelämämme olisi lapseton. Raskastahan tämä tietysti on, ja odotusaika tuntuu aivan liian pitkältä... Pitää vain koittaa kuluttaa se jotenkin viihdyttävällä tavalla. Kuten nautiskelemalla Miehen aamiaiseksi valmistamista croissanteista ;) Siis heippa!

Ultrakuulumisia

En päässyt maanantain seurantaultran jälkeen kertoilemaan ultrakuulumisia. Maanantaina en ehtinyt ennen töihin menoa ja eilen meillä ei jostain syystä toiminut netti. Tai sitten vika oli koneessani - mene ja tiedä - mutta en päässyt mihinkään muualle kuin naamakirjaan. Se taas ei olisi ollut niin väliksi.

No, tässä sitä nyt ollaan, ja nyt olenkin ennättänyt käydä jo toisessakin ultrassa. Maanantaista perjantaihin oli sen verran pitkä aika, että lääkäri kysyi, sopisiko minulle tulla käymään tänäänkin niin nähdään tarvitseeko annostusta nostaa. Ultrissa kaikki oli niin kuin pitääkin. Limakalvo reilut 7mm, ja folleja kymmenkunta (7+3). Lisäksi pienempiä folleja ainakin viitisen kappaletta, mutta niitä lääkäri ei kuulemma haluaisi mukaan, sillä suuri munasolumäärä voi vaikuttaa kohdun limakalvoon epäsuotuisasti ja kypsyttää sen ennen aikojaan. Pidimme siis annostuksen samana, ja tarkistetaan vielä perjantaina pitääkö sitä kenties nostaa. Punktio lienee alkuviikosta, mutta tarkkaa päivää en vielä tiedä. Perjantaina olemme jo paljon viisaampia.

Kunpa vaan kaikissa rakkuloissa olisi kypsä solu sisällä... Hui, kun jännittää!!! En millään jaksaisi odottaa ensi viikkoa, alan olla jo aika kärsimätön! Vaikka toki tiedän, että kunhan sinne asti päästään niin mikäli pääsen piinailemaan, sitten sitä vasta hermoillaankin. Onneksi on viikonloppuna töitä, niin aika kuluu varmaan vähän nopeammin.

25 asiaa

Lopultakin vastaan tähän Green Turtlen haasteeseen, jossa tehtävänä oli kertoa itsestään 25 asiaa ja haastaa sen lisäksi viisi muuta kirjoittajaa. Oli vaikeaa valita mitä itsestäni kerron, sillä en missään nimessä halua, että minua tunnistetaan. Kukaan tosielämän ystävistäni ei tiedä, että kirjoitan blogia. Vain kaksi läheisintä tietää ylipäätään koko lapsettomuusasiasta. Haasteessa päätin pysytellä melko kevyissä asioissa.

1. Rakastan eläimiä.
2. En pidä siitä, että minua neuvotaan. Voin kuitenkin itse pyytää neuvoja, ja siinä tapauksessa otan ne ilolla vastaan.
3. Vihaan aamuherätyksiä ja teen parhaani välttääkseni niitä.
4. Suhtaudun epäileväisesti uusiin asioihin. Vähän aikaa sitten järkytyin, kun Mieheni toi minulle uusitun version flunssaan käyttämästäni nenäsumutteesta. Merkki oli vanha tuttu, mutta versio eri. Pillastuin, ja Mies pyysi että antaisin kuitenkin tälle uudelle tuttavuudelle mahdollisuuden. Hyväähän se oli. Siitäpä tulikin mieleeni, että minun on helppo myöntää jos olen ollut väärässä.
5. Lempikukkani on pioni.
6. Kerron erittäin mielelläni mielipiteeni, asiasta kuin asiasta ;) Ja liian usein puhun ennen kuin mietin...
7. Aloitan innolla uusia asioita. Liian moni aloittamani asia vain tuppaa jäämään kesken.
8. Kauneimmat äänet maailmassa ovat aaltojen kohina ja se kun koiramme juo vettä :) Ja tietenkin kissan kehräys ♥
9. Haaveilen matkasta Australiaan ja asumisesta meren rannalla.
10. Katson televisiosta kaikki mahdolliset musiikkiohjelmat, yksi suosikeistani on Suomen paras kuoro. Lisäksi rakastan käydä konserteissa ja keikoilla
11. Edellä mainittujen lisäksi mieliohjelmiani ovat Täydelliset naiset ja useat eri dekkarisarjat: Kova laki, tällä hetkellä näkyvä Jälkiä jättämättä, ja sen sellaiset. Lisäksi olen hulluna komediasarjoihin, erityisesti Frendeihin ja Frasieriin.
12. Nukun unilelun kanssa. Mieheni hyväksyy tämän kolmannen pyörän.
13. Rakastan musikaaleja.
14. Maailman kaunein sana on mielestäni ”vaimo”. Ehkä jonain päivänä maailman kaunein sana on mielestäni ”äiti”.
15. En voi sietää Nicolas Cagea.
16. Olen erittäin perso imartelulle ja kehuille.
17. En ole pitkävihainen, ja monesti unohdan, miksi olen alunperin suuttunut.
18. Olen pääsääntöisesti laiska, voin ongelmitta makoilla sohvalla, vaikka ympärillä olisi miljoona tekemätöntä työtä.
19. Pidän kuitenkin kodikkuudesta ja siisteydestä, ja rakastan pyykinkäsittelyä :)
20. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mutta uimaan vasta koulussa.
21. Olen uskollinen ja lojaali. Sekä puolisolleni, että ystävilleni.
22. Minulla on aina ollut yksi tai kaksi läheistä ystävää, enkä jaksa kovin paljoa olla tekemisissä pinnallisempien tuttavuuksien kanssa.
23. En tykkää keltaisista karkeista.
24. Olen melko turhamainen. Kotona kuitenkin pyörin mukavissa ryysyissä...
25. Itken erittäin helposti.

Omat viisi haastettani lähetän seuraaville bloggaajille: Barba, Haruko, Shayna, sekä Sadeina ja Jadekivi. Jos haasteeseen on vastattu jo aiemmin, hyvä niin. Eikä muutenkaan mitään paineita, haasteeseen vastataan jos halutaan, ja kerrotaan itsestä juuri niin vähän tai paljon kuin halutaan :)

Lisäksi tajusin, että olen pyörinyt kokonaan oman napani ympärillä (se tosin lienee melko luonnollista, kun tämä blogi kertoo minun elämästäni, heh...) ja olen kokonaan unohtanut kertoa, että olen ollut viime päivinä ihan mielettömän onnellinen erään kanssasisareni plussasta. Hän on myös odottanut onneaan aivan liian pitkään, ja olen aivan vilpittömän ja täydellisen iloinen hänen puolestaan. Ihanaa nähdä, että ihmeitä tapahtuu myös pidempään taivaltaneille! Onnea Barba ♥ Lähetän taivaalle pyynnön, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin :)

Miehen mielestä

Kolmas päivä Menopuria takana. Onneksi huomasin vilkaista lääkärin antamaa hoitosuunnitelmaa, sillä Menopurin annosta olikin pienennetty kahden ensimmäisen päivän jälkeen. Jatkossa menee 187,50 IU. Lääkkeistä en ole havainnut mitään muita oireita, kuin iltaisin ja öisin lieviä kuumia aaltoja. Synarela? Senhän annostus oli edellisessä hoidossa vain puolet tämänhetkisestä pistosten alettua. Lisäksi on särkenyt joka päivä vähän päätä, mutta se voi johtua ihan siitä, että olen vähentänyt syömistä - painon osalta on jälleen pieni kurinpalautus paikallaan ;) Olen viime aikoina herkutellut aika huolettomasti, ja nyt on pakko palata ruotuun. Voi kun olis ihanaa olla yksi niistä, jotka voivat syödä mitä vaan, milloin vaan ja miten paljon vaan ilman, että se näkyy missään...! Mut näillä mennään.

Eilen illalla sanoin, että laitan aamuksi herätyksen että herään pistämään, ja Mies kysyi, että nytkö se sitten alkaa... Muistutin sitten, että se on kulta jo kaksi päivää sitten alkanut! On siitä kyllä puhetta ollut, mutta en ole kauheasti enää jauhanut tästä asiasta, kun se ei tunnu enää niin kummalliselta, ja ennemminkin on täysi työ muistaa ottaa kaikki lääkkeet ajallaan. Järkytyimme kyllä vähän siitä, miten tavallista tästä hommasta on meille jo tullut. Mutta edelleenkin suurin osa asioista pyörii minun ympärilläni, ja mies jää herkästi paitsioon. Tosin hän ei kyllä haluaisikaan jatkuvasti märehtiä ja analysoida tätä asiaa.

Lueskelin viime kerralla lääkäriin pääsyä odotellessani jotain lehtistä nimeltä "Mies ja lapsettomuus" tms. Siinä oli kysytty miehiltä mikä heidän mielestään on vaikeinta lapsettomuudessa. Suurin osa oli vastannut kaikkea sellaista, että "No kun vaimo on aina surullinen ja masentunut" tai "Kun kavereilla on kaikilla lapsia ja ei ole enää niin paljon yhteistä" tai "Kun näkee muita miehiä lastensa kanssa", ja niin edelleen... Niin yksi miehistä oli sitten vastannut, että "Vitutus". Tämä nauratti minua ihan hirveästi, ja otin asian puheeksi kotona Miehen kanssa nauraakseni, että joku oli sitten vastannut näin siihen kyselyyn. Niin mitä sanoo Mieheni!?! Että hän oli lukenut saman jutun, ja ajatellut, että niin hänkin olisi vastannut! Siis hän, verbaalisesti erittäin lahjakas Mieheni, jolla ei ole mitään vaikeuksia pukea ajatuksiaan sanoiksi, sanoo kuulemma, että vaikeinta tässä asiassa on "vitutus"...!!!

Kieltämättä kyseiseen määritelmään tiivistyy aika paljon, jos ei jopa kaikki. Ja raskasta on elää jatkuvan vitutuksen kanssa, eli toivotaan, toivotaan kovasti onnistumista ;)

Aika matelee...

Piikitin äsken toisen kerran Menopuria, ja täytyy sanoa, että onpa ihana piikitettävä!!! :) Ei tunnu missään! Ihana muutos siihen Pergoverikseen, joka piti hampaat irvessä aina puskea sisään, huh. Toivotaan, että Menopur osoittautuu hyväksi muiltakin osin... En millään jaksaisi odottaa sitä maanantain seurantaultraa, palan halusta saada kuulla, miten lääke tehoaa. Ja myöskään en millään jaksaisi odottaa kaikkea muuta... Punktiota ja siirtoa, kunhan siihen vain päästäisiin. Haluan, että tämä homma etenee!!!

Ärsyttää myös, kun tavallaan lykkään sosiaalisuuttani myöhemmäksi... Samaa olen tehnyt koko tämän hoitotaipaleen ajan. Jälleen piilotin naamakirjassa yhden (puoli)tutun, kun rupesi tulvimaan tuutin täydeltä masukuvia. En vain enää jaksa tai halua nähdä mitään sellaista, ennen kuin se ihme joskus on omalla kohdalla. Jos oma tilanteeni olisi normaali, olisin laittanut iloiset onnittelut menemään, ja jatkanut omia puuhiani. Nyt vain jotenkin olen tuudittautunut siihen, että vasta sitten kun meidän tilanne on hyvä ja iloinen, jaksan sirkuttaa iloisesti myös muille... En vain tiedä, kauanko siihen menee. Suututtaa myös tuleva joulu. Jälleen kerran kirjoitamme joulukortteihin vain meidän kahden nimet, vaikka niin kauan jo olisimme halunneet voida lisätä siihen pikkuisemmekin nimen. Ehkä sitten ensi jouluna...?

Lisäksi minun tehtävänäni on kuulemma päättää, vietämmekö joulun kahdestaan täällä, vai lähdemmekö sukulaisten luokse... Se (mahdollinen) testipäivä kun tosiaan sattunee siihen joulun tienoille, ja pitää miettiä, haluanko käsitellä lopputulosta - oli se sitten kumpi vaan - kotona vaiko ihmisten ilmoilla...

No, siihen on vielä aikaa. Monta piikkiä on pistettävä ennen sitä, ja monta hermostuttavaa hetkeä käytävä läpi.

Nollaultrasta tositoimiin

Tänään oli nollaultra, ja kaikki näytti siltä kuin pitääkin.

Huomenna siis alkavat pistokset! Olisivat alkaneet jo tänään, mutta koska mulla työt on iltapainotteisia tulevina viikkoina, haluan suosiolla pistää aamulla niin selviän vähemmällä säätämisellä. Saa nähdä, mitä kroppa tykkää uudesta tuttavuudesta, Menopurista... Annostus 225 IU. Synarelan sumuttamista jatketaan taas punktioon saakka. Aiemmin sen määrä puolitettiin pistosten alkaessa, mutta uusi lääkäri sanoi, että pidetään annostus yhtä suurena (4 sumua/päivä) jatkossakin. Kuulemma on tullut parempia tuloksia, kun oma hormonitoiminta pidetään kokonaan alhaalla hoidon ajan, joten sitä kokeillaan. Seurantaultra on maanantaina 5.12.

Ihanaa lopultakin aloittaa hoito, vaikka se ei kovin ihmeellisiä tuntemuksia herätäkään, kun tämä kaikki sujuu jo niin rutiinilla... Mutta jaksan kuitenkin onneksi vielä toivoa! Toivon ja rukoilen, että tämä olisi nyt lopultakin se kerta, kun onnistumme. Haluaisin aloittaa uuden vuoden täysin erilaisissa tunnelmissa kuin aiemmat... En uskalla edes ajatellakaan, miten ihanaa olisi aloittaa uusi vuosi raskaana. Täytyy myöntää, että tuntuu tosi epämukavalta ajatella, että testipäivä sattuu joulun tienoille :/ Että pelataan tunnelman osalta upporikasta tai rutiköyhää: joko piehtaroidaan murheen alhossa, tai sitten ollaan niin onnellisia, että en pysty sitä edes ajattelemaankaan...

No, kunhan nyt saataisiin soluja...Kunhan ne hedelmöittyisivät. Ja jakautuisivat, ja... niin edelleen. Voi kun päästäisiin siirtoon ainakin. Ihan hassua, että koko tämä piiitkä aika, joka odoteltiin tätä uutta hoitoa menikin ohi nopsasti kaiken hauskan (ja kiireen) merkeissä, ja tässä sitä taas ollaan, jälleen uutta hoitoa aloittamassa. Päiväni murmelina -fiilis. Jälleen kaikki samat tunteet edessä, kaikki samat pohdiskelut, ajatukset ja kropan kuulostelut. Ja silti tämä hoito on kokonaan uusi! Tulee uudet solut ja uudet alkiot (toivoakseni), ja tämä on ihan oikeasti taas kokonaan uusi mahdollisuus.

Voi kun nyt olisi jo meidän vuoro ♥

Back in business...

... ainakin vähitellen taas mukana tässä kaikessa.

Tauosta tuli odotettua pidempi, en vain jostain syystä ole saanut kirjoitettua mitään.

Tällä hetkellä sumuttelen Synarelaa, viimeisen e-pillerini popsin eilen...! Kyllä vain, tähän hoitoon tulivat mukaan pillerit, lähinnä punktion ajoittamisen vuoksi. Halusimme varmistaa, että mahdolliset toimenpiteet eivät satu juuri mahdollisen joulutauon aikaan. Vieläkin naurattaa se hetki, kun hoidon suunnittelukäynnillä istuimme mieheni kanssa vieretysten ohjeita kuulemassa, ja lääkäri ohimennen sanoi jossain sivulauseessa, että tuossa kohtaa aloitat sitten e-pillereiden syömisen. Molemmat vilkaisimme hölmöinä toisiamme, ja mietimme hiljaa mielessämme, että unohtikohan hän millä asialla lääkärissä olemme, vai...?! :D Mutta näin siis kuitenkin jouduin vielä vanhoilla päivilläni pillereitä popsimaan, vaikka olin niistä jo päänsärkyjen vuoksi luopunut yli 10 vuotta sitten ja vannonut, ettei koskaan enää mitään hormonaalisia valmisteita mulle... Jep jep, hormonaalisia valmisteita oon saanutkin nyt parin vuoden aikana tuikkia itseeni enemmän kuin monet koko elämänsä aikana, eli tämä kaikki vain vahvistaa sen, minkä jo aikaa sitten olen oppinut: elämässä ei koskaan saa sanoa ei koskaan. Muutama muukin asia on vahvistanut tätä käsitystäni viime aikoina, mutta ei niistä tällä kertaa sen enempää.

Nyt pillereiden loputtua odottelemme menkkoja alkaviksi (varmaan muutaman päivän sisään) ja ensi viikolla nollaultraan ja pistokset aloittamaan. Kuulimme kaikkien verikokeiden tulokset juuri ennen lomaa, eli en tainnut ehtiä niistä mitään kertoakaan, mutta niissä ei ollut mitään uutta ja yllättävää asiaan liittyvää. Mulla on joku (LH-?) hormoni hieman laskenut (voi olla pelkästään stressistä johtuvaa), ja siitä syystä valittiin tähän hoitoon Menopur, joka onkin mulle taas ihan uusi tuttavuus. Lisäksi kokeillaan kaikkea mahdollista: alkionkuoren avausta, alkioliimaa (!!!) ja mitähän vielä...?

Mielialaa on hitusen lannistanut Kelalta tullut kielteinen päätös edellisen hoidon korvaamisesta, nyyh. Viestissä oli, että normaalisti korvataan kolme hoitoa, ja meille on jo korvattu viisi, eikä kuudetta enää korvata. *NIISK* Mutta olkoon Kela uskomatta mahdollisuuksiimme, me itse vielä uskomme. Mieliala on siis ihan kohtalainen tätä hoitoa vähitellen aloiteltaessa, vaikkakin tiellemme on tullut pikkuisen muita ongelmia. Ei mitään parisuhteeseen varsinaisesti liittyvää, ja tiedän, että pääsemme niistä yli. Tuntuu vain, että pää on niin täynnä ajatuksia, että pakahdun, kun tämä lapsettomuusasia on jo yksinään tuntunut niin valtavalta asialta ajateltavaksi.

Iloisiakin asioita on onneksi sattunut, ja itse asiassa sellainen asia, joka ohittaa mielessäni kaiken muun, ja josta olen niin onnellinen, että sanat eivät riitä sitä kuvaamaan. Saimme rakkaan Mieheni kanssa toisemme ihan virallisestikin maagisena päivänä 11.11.11. Se oli elämäni onnellisin päivä. Olen koko ajan pakahtumaisillani, sillä pidämme asian salaisuutena kesään, jolloin juhlimme tapahtunutta niin kuin asiaan kuuluu... Toisaalta ihanaa, että meillä kahdella on näin suloinen yhteinen salaisuus.

Yritän vähitellen taas kirjata tunnelmiani ylös, ja päästä jyvälle siitä, mitä muille on tämän nettitaukoni aikana tapahtunut.

Ai niin! Tähän virtuaalitodellisuuteen palattuani huomasin, että minua odottaa Green Turtlen lähettämä haaste, 25 asiaa. Olin ilahtunut ja imarreltu haastetuksi tulemisesta hyvin pitkälti samoista syistä kuin eräs toinenkin haasteeseen vastannut - pidän kirjoittajaa erittäin älykkäänä ja ajattelevana henkilönä, joka kirjoittaa valtavan hyvin ja viisaasti. Palaan tähän haasteeseen, kunhan hetken aikaa mietin, mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa ;)

Sekalaisia mietteitä

Blogiin ei vähään aikaan ole ollut mitään kirjoitettavaa.
Tämän taipaleemme osalta ei ole mitään raportoitavaa, odotellaan vain tutkimustuloksia ja seuraavaa hoitoa. Mies käy tällä viikolla antamassa näytteensä ja minä seuraavalla viikolla alkukierron kokeissa. Sitten odotellaan seuraavaa lääkärikäyntiä, silloin onkin jo marraskuu. Aika kuluu kyllä hurjaa vauhtia, toisaalta hyvä niin.

Olen vähentänyt netissä surffailua, ainakin tämän asian äärellä pyörimistä. Olen tullut siihen pisteeseen, että en enää iloitse yhdestäkään kuulemastani - jollekin toiselle tapahtuneesta - plussauutisesta. Ja tuntuu, että plussa- ja vauvauutisia tulvii nyt joka suunnalta ja ne ovat alkaneet ahdistaa liikaa. Ihan oikeasti tuntuu siltä, että kun se tietty prosenttiosuus kuitenkin jää kokonaan ilman lasta, jokaikinen uutinen lisää sitä todennäköisyyttä, että juuri me jäämme ilman. Elämä hymyilee tällä hetkellä kaikilta muilta osin, ja yritän pysyä pois näiden asioiden ääreltä, jotta saisin säilytettyä muutoin iloisen mielialani. Aion keskittyä vain itseeni ja meihin, ja yrittää välttää parhaani mukaan kaikkea, mikä saattaa horjuttaa hyvää mieltäni. Olen ihan hirveän innoissani, sillä olemme lopultakin lyöneet hääkuviot lukkoon, ja piakkoin on tulossa talviloma, josta aiomme nauttia täysin siemauksin. Saamme nauttia auringosta, lämmöstä ja kiireettömästä yhdessäolosta.

Voi olla, että seuraavan hoidonkin aikana yritän minimoida tämän netissä pyörimisen ja keskittyä sen sijaan kaikkeen muuhun kivaan touhuamiseen. Minusta ei siis välttämättä kovin paljon kuulu. Ihanaa kyllä, kun täällä netissä on vertaistukea ja se on ihan mielettömän arvokasta, mutta tässä tilanteessa tuntuu, että mulla itselläni ei ole tässä tilassa kenellekään toiselle kovinkaan paljon annettavaa, tai kykyä tai voimia tsempata kovinkaan paljon. Aion suoda itselleni tämän itseeni käpertymisen, kyllä tässä niin kauan on tarvottu, että se lienee ihan oikeutettuakin ajatella itsekkäästi ja tehdä juuri niinkuin minusta hyvältä tuntuu.

Hyviä tunnelmia ja iloista mieltä kaikille!

Jatkon suunnittelua

Viimeinkin hetki aikaa istua rauhassa koneella. Hetken aikaa ainakin... Hirveä hullunmylly on ollut parin viikon ajan, paljon töitä - pari työmatkaa - ja lisäksi kaikkia muita menoja. Eilen kävimme siellä suunnittelukäynnillä, mutta sen jälkeen on taas menty tukka putkella, eikä olla juurikaan ehditty miettimään niitä asioita. Eilen illalla sängyssä oltaisiin voitu vaihtaa pari sanaa aiheesta, mutta nukahdin saman tien silmät suljettuani, ehtimättä ajatella ensimmäistäkään ajatusta - saati sitten sanoa sanoja ;) Kuitenkin varmaan hyvä, että on kaikenlaista muutakin ajateltavaa kuin vain tätä yhtä. Ikävä kyllä edelleen on kuitenkin paha mieli meidän puolesta ja tuntuu, että olemme ainoat, jotka tässä seikkailussa jäämme ilman vauvaa. Tietenkään niin ei ole, mutta hetkittäin vain tuntuu siltä.

Mutta siis asiaan, eli suunnittelukäyntiin :) Täytyy sanoa, että kylläpä jäi hyvä mieli siitä! Tuli sellainen olo, että hyvissä käsissä ollaan. Lääkäri otti oma-aloitteisesti puheeksi kaikki sellaiset vitamiiniasiat ja paljon muitakin asioita, joista olin edelliseltä lääkäriltä yrittänyt kysellä. Hänhän oli sitä mieltä, että sellaisilla ei ole juurikaan merkitystä. Ja oleellisinta lienee se, että meidät lähetettiin saman tien lisätutkimuksiin. Niihin menee paljon rahaa, ja jos olisimme aivan taipaleen alussa, monet niistä eivät olisi mitenkään välttämättömiä, mutta tosiaankin tämä uusi lääkärimme sanoi, että heillä olisi automaattisesti haluttu tehdä näitä lisätutkimuksia kahden, viimeistään kolmen epäonnistuneen hoidon jälkeen. Tämän allekirjoitan täysin.

Olimme käyntimme jälkeen aivan raivona vanhalle lääkärillemme, sillä tuntuu, että olemme tuhlanneet ihan hirveästi sekä rahaa, että aikaa. Suututtaa ihan mielettömästi. Voi olla, että noissa jatkotutkimuksissa ei ilmene mitään, mutta silti olen sitä mieltä, että haluamme tutkia kaiken, mikä mahdollisesti vaikuttaa asiaan. Ja kokeilla esim. pidempää viljelyä, senkin tämä uusi lääkäri otti heti puheeksi. Ja tuntui olevan suurimmassa osassa asioista eri linjalla vanhan lääkärimme kanssa. Tuntui kyllä kaikin puolin omemmalta sekä lääkäri, että paikka, ja mieli jatkon suhteen on hyvä. Molemmat totesimme kyllä eilen, että huh, kun tuntuu ihan kuin kaikki alkaisi taas alusta. Tietysti on huono asia, että olemme joutuneet tahkoamaan tämän asian kanssa näin kauan, mutta tuntuu hyvältä, että vielä on keinoja kokeiltavana. Tänään minusta imettiin yhdeksän putkiloa verta, kromosomi- ym. kokeet, ja seuraavan kerran tapaamme lääkärin 10.11., jolloin käymme läpi kaikki tulokset (vielä tulevat lisäkokeet heti seuraavan kierron alussa, sekä miehen lisätutkimukset) ja päätämme hoidosta. Jos aikataulu on odotettu, punktio tulisi viikolle 50. Siispä jouluna olisi seuraavan kerran tiedossa mahdollisen raskauden arvuuttelua, HUI!

Tunnelma on siis toiveikas ja odottava. Onneksi suunnittelemme tässä samalla häitämme, niin on paljon iloista ajateltavaa jatkossakin ;) Olen hurjan onnellinen ♥

Pieni kuulumispäivitys

Olen ollut pitkään hiljaa, koska ei ole ollut mitään sanottavaa.

Edelleenkin olen jotenkin lamaantunut, enkä oikein osaa muuta kuin odottaa tulevaa. Tällä viikolla on ollut paljon töitä ja on pitänyt kiirettä, se jatkuu vielä muutaman päivän. Tänään pidän vapaata, mutta huomenna lähden lyhyelle työmatkalle.

Uusi klinikka on nyt sitten valittu. Se oli vaikeaa, kun oli pari lupaavaa vaihtoehtoa, mutta toinen sitten kuitenkin tuntui enemmän oman kuuloiselta.

Veimme historiatietomme sinne lääkärin tutustuttavaksi ja menemme ensikäynnille ensi keskiviikkona. Vähän jännittää mennä ihan uuteen paikkaan! Jos hyvin käy, ja lääkäri on samoilla linjoilla itse laatimani hoitosuunnitelman kanssa (heh), aloitan sumuttelun jo samana päivänä, eli sitten onneksi loppuisi tämä toimettomana odottelu. Jännä kuulla, mitä mieltä lääkäri on historiastamme, kannattaako jo kokeiltuja keinoja vai haluaako kenties kokeilla jotain aivan uutta, suositteleeko lisäkokeita ja niin edelleen. Vähän malttamaton olen, mutta aion kyllä pitää jatkossa jalat tiukasti maassa. Katsotaan, mitä tuleman pitää. 

Kateuden pistoksia

Kun aloitimme hoidot olin varma, että minä jaksan olla positiivinen ja kannustaa meitä eteenpäin vaikka pettymyksiä tulisikin. Ajattelin, että olen iloinen ja tsemppaan Miestäni, jos hänelle joskus iskee uskonpuute. Ihan toivomallani tavalla en ole tässä onnistunut, itse olen tarvinnut tsemppausta ihan yhtä lailla ja monesti enemmänkin. Se on kuitenkin varmasti luonnollista, että horjutaan vuorotellen, ja tuetaan toinen toistamme. Mielestäni olemme kuitenkin onnistuneet olemaan toistemme tukena ja antamaan toiselle voimaa aina silloin kun sitä on tarvittu.

Haluaisin voida todeta, että olen onnistunut välttämään tiettyjä ei-toivottuja piirteitä itsessäni tämän matkamme aikana. En ikävä kyllä voi. Päällimmäisenä negatiivisista tunteista lienee kateus. En haluaisi olla kateellinen ihminen, enkä tähän asti ole sellainen oikeastaan ollutkaan. Onneksi kuitenkin pidän edelleen omasta elämästäni ja olen malttamaton elämään sitä eteenpäin. Minulla on valtavan paljon kaikkea sellaista onnea, josta pitkään haaveilin, ja osaan todellakin olla siitä kiitollinen.

Mutta on siis ikävä kyllä myönnettävä, että tällä hetkellä olen kateellinen kaikille lapsellisille. Niille, jotka ovat raskaana ja odottavat omaansa, saavat haaveilla ja suunnitella, tehdä hankintoja ja järjestellä paikkoja. Miettiä tulevaisuutta, sitä miten kasvattavat lapsensa ja järjestävät elämänsä. Heille, joiden ei tarvitse puolisonsa kanssa keskustellessaan asettaa sanojaan huolellisesti: ”Jos joskus saamme lapsia...”. He voivat sanoa: ”Sitten kun...”. Ja olen kateellinen heille, joilla jo on lapsia, ihan sama ovatko saaneet lapsensa hoidoilla vai luomusti. Ja heille, jotka ovat jo saaneet hoidoilla lapsen tai useamman, ja yrittävät seuraavaa. Jotenkin tuntuu, että tämän odotuksen on pakko olla erilaista, kun koti on tyhjä. Olemme kahdestaan. Uskon, että lapsen kaipuu on kova, vaikka niitä olisi jo entuudestaan, mutta jotenkin uskoisin, että on silti erilaista odottaa ja toivoa seuraavaa, jos saa viettää odotusajan lasta hoitaen. Vaikea sanoa, minulla kun ei ole kokemusta muusta kuin tästä omasta todellisuudestani.

Mielestäni nämä tunteet ovat normaaleja. Ja inhimillisiä. Tähän asti kateus ei juurikaan ole kuulunut keskeisimpään tunneskaalaani. Tämä lapsettomuus vain on niin kokonaisvaltainen ja koko elämää määrittävä asia. Enkä oikeastaan häpeä tunteitani. Haluaisin olla tuntematta näin, koska se olisi minulle helpompaa. Olisi paljon parempi olla ilman mitään negatiivisia tunteita, mutta kun ne nyt vain ovat olemassa. Ja kyllä, tällä hetkellä ajattelen näin, mutta koko ajan on esimerkiksi ollut itsestäänselvää, että haluaisimme usean lapsen. Eli jos meille suodaan joskus se yksi lapsi, tiedän sen jälkeen olevani yksi heistä, jotka toivovat sitä toista lastaan. Ja sitten tunnen ne tunteet ja näen sen tilanteen siitä näkökulmasta. Ja joku muu kenties kadehtii minua, ja ajattelee, että ensin olisi hänen vuoronsa, kun hänellä ei ole vielä yhtäkään.

Se on elämää: me kukin koemme asiat omasta näkökulmastamme, sellaisina kuin ne sillä hetkellä ja siinä elämäntilanteessa koemme, eikä siinä ole mielestäni mitään kummallista.

Pieni tunnelmapäivitys

Kävin eilen salilla. Vieressäni treenasi joku viimeisillään raskaana oleva. Kun hän poistui, tilalle tuli toinen raskaana oleva. Katsoin poispäin, purin hammasta, ja jatkoin itse treenaamista pikkuisen lujempaa. Jotenkin pitäisi vain osata olla ajattelematta tätä, ja kiinnittämättä huomiota jokaiseen muistutukseen siitä, mitä meiltä puuttuu.

Kävin myös pari päivää sitten pitkästä aikaa juoksemassa. Alku tuntui muutaman viikon tauon jälkeen melkoiselta lyllertämiseltä, mutta kyllä se sitten lähti sujumaan, ja jaksoin koko tunnin yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin ennen taukoa. Musiikilla on minuun valtava vaikutus, ja se kyllä kannustaa liikkuessa kummasti ja tietysti vaikuttaa mielialaan muutenkin. Soittimesta tupsahti korviini liveversio eräästä Kylien biisistä, ja kesken lenkin tuli kyyneleet silmiin, kun se kuulosti niin reippaalta ja hyväntuuliselta, ja yleisön aplodit ja koko tunnelma kuulostivat niin ILOISILTA... En kuitenkaan antanut surulle valtaa, vaan purin hampaat yhteen ja jatkoin juoksemista vielä pikkuisen kovempaa... Tuntui vaan ihan kamalalta, että itsellä tuntuu sellaiset vilpittömät ilon hetket olevan tällä hetkellä niin harvassa.

Vaikka ei tämä elämä pelkkää murheen alhossa rypemistä olekaan. Meillä on Miehen kanssa aina ihan hirveän hauskaa yhdessä, ja nauramme usein ja paljon. Kuitenkin tuntuu, että useimmiten iloisinakin hetkinä se suru ja huoli kuitenkin lymyää taustalla... Onneksi niitäkin rehellisesti hauskoja hetkiä onneksi on, jolloin kaikki murheet unohtuvat.

Uuden hoitopaikan valinta tuottaa päänvaivaa. Olen kuluttanut aikaa netissä ja yrittänyt vertailla paikkoja, mutta se on vähän vaikeaa. Mielipiteitä tuntuu olevan yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Pidän nykyisestä paikastamme muuten paljon, mutta ainoastaan haluaisin toisen lääkärin. Tuntuu kuitenkin aika oleelliselta jutulta, että lääkäri tuntuu hyvältä. Vaikeaa. Nyt mulla on onneksi pari päivää töitä, ja joudun pitämään taukoa näistä pohdinnoista. Ja aion muutenkin yrittää, että elämä ei pyörisi vain tämän yhden asian ympärillä... katsotaan, miten onnistuu.

Pää pullollaan ajatuksia

Palasin eilen illalla kotiin, ja vastassa oli maailman paras Mieheni, joka valmisti mulle saunan jälkeen loistavan illallisen kynttilöiden kera.

Sydämeni särkyi, kun jouduin jo reissussa ollessani ilmoittamaan hänelle, että menkat alkoivat. Olin hetken aikaa kahden vaiheilla ilmoitanko heti, vai sitten vasta kotiin tultuani, mutta päädyin ilmoittamaan heti. Yleensäkin mulla on tapana kertoa saman tien, jos mielessä on jotain tärkeää (vaikkakin jos joskus saisin kertoa uutisen raskaudesta, odottaisin ehdottomasti, että olisimme kasvotusten!), mutta olisin vain halunnut, että edes toinen meistä voi säilyttää toivonsa ja helliä unelmaa mielessään mahdollisimman pitkään. Kuitenkin ajatus siitä, että kerron heti kotiin tultuani, ja koko ilta menee murehtiessa, tuntui yksinkertaisesti vain liian sietämättömältä. Mies ei kuitenkaan kuulemma suostunut ajattelemaan asiaa vielä, ja eilen kotiuduttuani sain lohtuhalin, mutta muuten hän ilmoitti olevansa edelleen in denial... Se sopi mulle! Yllättävän hyvältä tuntui viettää herttainen ilta yhdessä kynttiläillallisen ja myöhemmin television kera sen sijaan, että olisin itkenyt silmät päästäni ja murehtinut. Itse en kuitenkaan voi ikävä kyllä totaalisesti blokata tätä tilannetta mielestäni johtuen jatkuvista menkkakivuista ja verenpaisumuksesta, mutta pystyin kuitenkin olemaan yhden illan ajattelematta tätä tilannetta sen kummemmin. Illalla sängyssä pääsin maailman turvallisimpaan kainaloon.

Kaikki järjestyy kyllä.

Oloni tuntuu ihmeen normaalilta. Puhuimme Miehen kanssa Skypessä ollessani matkalla, ja ihmettelin kun hän oli niin tasapainoisen oloinen. Hän sanoi, että luultavasti vain huijaa itseään, ja toivottavasti ei tule kaikki joku päivä kerralla ulos... Itsestäni tuntuu ihan samalta. Nyt on ihmeen tyyni olo, mutta tosiaankin sellainen fiilis, että saa nähdä, jos joku päivä sitten romahtaakin ihan kunnolla. Tuntuu, että tätä pettymystä ei pystynyt ihan täysillä suremaan, kun ensin ei työmenoista johtuen voinut, ja nyt en sitten enää haluaisi, kun olo kuitenkin on jo vähän parempi. Ajattelin sittenkin jättää sen peiton alla parkumisen väliin, ja palata sen sijaan liikunnan pariin. Nyt on ollut taas muutama laiskotteluviikko hoidon takia, ja haluan palata takaisin jo aiemmin aloittamaani kuntoiluprojektiin.

Tämä kaikki on taas saanut minut ajattelemaan adoptiota enemmän. Haluan kuitenkin vielä yrittää hoidoilla, mutta mahdollisen adoptioprosessin aloittaminenkaan ei saisi enää paljon lykkääntyä, siinä kun ei olisi yhtään aikaa hukattavaksi. Tuntuu kuitenkin ihan hullulta, että vaikka vielä yrittäisimme hoidoilla, ja vaikka tärppäisi esimerkiksi vasta vuoden kuluttua (tai kahden, tai kolmen... mikä sekin tuntuu tämän jo kuluneen ajan lisäksi piiitkältä ajalta, liian pitkältä), saisimme lapsemme kotiin silti aikaisemmin, kuin adoption kautta! Ei kuitenkaan voi tietää, onnistummeko ikinä, vaikka yrittäisimme koko loppuelämämme.

Haluaisin meidän perheemme kokoon niin pian kuin mahdollista! Olen aivan kahden vaiheilla, mitä tehdä, kun hoidot pitäisi olla jo kokonaan käyty loppuun, jos adoptioprosessin aloittaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että ilmeisesti papereiden lähettämisestä kuluu kuitenkin puoli vuotta tai jopa vuosi, ennenkuin pääsee edes ensimmäiseen neuvontaan. Onko fuskausta jos lähettää paperit ja koittaa kuitenkin vielä hetken hoidoilla? Vaikka hoidot onnistuisivat, hakemuksemme ei vielä kuitenkaan tavallaan tuhlaisi edes kenenkään muun aikaa, jos prosessi ei edes ehtisi alkamaan siinä ajassa. Vaikeaa! Ja tiedän senkin, että tarkoitus olisi jo alkaa kasvaa ja kypsyä ajatukseen tulevasta adoptiolapsesta heti, kun lähettää paperit ja siten aloittaa prosessin. Toisaalta enhän edes tiedä saammeko adoptiolupaa, tai ehdimmekö edes iän puolesta saamaan adoptiolasta koskaan, mies on jo täyttänyt 40 vuotta, eli kovin montaa vuotta ei ole enää aikaa. Kunpa tietäisin, mitä tehdä! Joku kysyi olemmeko ajatelleet lahjasoluja, mutta se ei jotenkin tunnu omalta vaihtoehdolta. Ja vaikka itse ehkä pystyisin kypsymään siihen ajatukseen, en usko, että se olisi Miehelleni helppoa. Ja itsestänikin tuntuu siltä, että jos olisin raskaana ja synnyttäisin, haluaisin lapsen olevan puolet meitä kumpaakin... Se voi tuntua hullulta, kun kuitenkin haluaisin adoptoida, ja tiedän, että rakastan lastamme ihan samalla tavalla, oli hän sitten biologisesti meidän tai ei. Mutta luotan vaistooni, ja siihen, mikä minusta tuntuu oikealta ratkaisulta meille. Adoptio tuntuu minusta hyvältä ajatukselta, on aina tuntunut, ainoa asia, mikä siinä tuntuu vaikealta on tuo pitkä odotusaika. Sydämeni särkyy, kun ajattelen kaikkia niitä lapsia, jotka ovat jossain vanhempaa vailla ja kaipaavat omaa kotia.

No, papereiden postittaminen joutuu nyt joka tapauksessa kuitenkin vielä pari kuukautta odottamaan. Tarvitsemmehan sen papin aamenenkin ennen sitä ;)

Mutta kuten jo aiemmin totesin, aiomme yrittää vielä hoidoilla, ja aiomme vaihtaa hoitopaikkaa ja haluan sellaisen lääkärin, josta pidän ja joka tuntuu hyvältä. Pyysin nykyisestä hoitopaikastamme historiatietomme, ja melkoinen paperipumaska sieltä postissa tupsahtikin... Selailin sen läpi, ja pysähdyin kohtaan, jonka lääkäri oli kirjoittanut viidennen ICSI:mme jälkeen: ”Pidän raskauden alkamismahdollisuutta realistisena.” Hyvä näin. Haluaisin seuraavan hoidon heti kun se on mahdollista. Harmittaa taas rahanmeno, siihen menee sitten veronpalautukset. Lisäksi katselimme aikatauluja, ja näillä näkymin punktio ja alkionsiirto sattuisivat marraskuun talvilomaviikollemme, jota olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Tarkoitus oli lähteä silloin kauan odotetulle, pitkälle yhteiselle lomalle, mutta kuten niin monet muutkin lomasuunnitelmat näiden hoitojen aikana se saa nyt sitten jäädä. Se kirpaisee, olisimme todella kaivanneet yhteistä aikaa. Mutta jo lääkekatonkin takia hoito olisi hyvä tehdä tämän vuoden puolella, ja joulukuulle sitä ei voi jättää, kun ei voi ottaa sitä riskiä, että homma menee pieleen jonkun klinikan joulutauon takia...

Tulipa kirjoitettua paljon... tuntuu olevan niin paljon ajatuksia mielessä pyörimässä!

Olisi ehkä hyvä käydä jonkun ammattilaisen kanssa keskustelemassa. Lupaan harkita sitä, jos tämä blogiin kirjoittaminen jatkossakin lähtee lapasesta, ja puhuttavaa tuntuu olevan liikaa ;)

Jostain syystä tämä onneksi kuitenkin helpottaa, ja auttaa vähän järjestelemään ajatuksia.

Älä unta nää...

... pp11 = KP1.

En osaa sanoin kuvailla surun ja pettymyksen määrää.
Jotenkin kuitenkin sorruin uskomaan, että voisimme onnistua. Ihan oikeasti oli sellainen pieni kutina, että ehkä sittenkin...
Hullu!!! Jatkossa kun yritämme en aio hetkeksikään sortua ajattelemaan tai kuvittelemaan, että onnistuisimme.
Jos niin käy, se olkoon iloinen yllätys, mun haaveilut loppu tähän.

Kestää hetken päästä tästä eteenpäin, ja varsinaista surutyötä pääsen tekemään vasta työreissusta kotiuduttuani lauantai-iltana. Siihen asti vain hammasta purren eteenpäin; mutru huuleen ja kirsu vastatuuleen muistan jonkun jossain todenneen... Sitä yritetään. En kylläkään jaksa odottaa sunnuntaita, jonka saan viettää yksin peiton alla parkuen...

Aiomme kyllä vielä yrittää, ja jatkossa haluaisin kokeilla pidempää viljelyä. Mulla on sellainen vahva tunne, että meillä vika on siinä, että alkiot eivät jatka kehittymistään, koska ikinä ei ole mitään yritystä kiinnittymiseen ilmeisesti ollut. No kerran oli veritestissä HCG 4, mutta vissiin se ei kerro mistään vakavammasta yrityksestä kuitenkaan. Lisäksi harmittaa edelleen ihan suunnattomasti tämä viimeisin hoito, kun soluja olisi ollut tulossa paras määrä ikinä, mutta eivät olleet kypsiä. Voisikohan siihen saada korjausta pidemmällä stimulaatiolla tai suuremmilla lääkeannostuksilla?

No, joka tapauksessa adoptio alkaa tuntumaan yhä oikeammalta vaihtoehdolta... Pitää vissiin kuitenkin hoitaa se alttarille meno mahdollisimman pian... ;)

Piinaava piina eli terveisiä hermorauniolta...

PP10.

HUI!!!

Tajusin vielä lisäksi, että alkiohan oli kolmepäiväinen, eli normaalisti tänään olis jo pp11. Eikä mitään oireiksi luokiteltavaa. Ei ole varsinaisia menkkakipuja, mutta vatsa on kipeä ja oudon tuntuinen, ja meni tänä aamuna taas yhtäkkiä ihan sekaisin. Se ei ole mulle normaalia. Lisäksi on särkenyt päätä kaksi edellistä päivää, ei kuitenkaan enää tänään. Enkä ole ollut niin kiukkuinen kuin tässä vaiheessa yleensä, normaalisti muutama päivä ennen menkkoja oon niin vihainen, että hetkittäin tuntuu, että voisin käydä jonkun kimppuun... En onneksi ole vielä koskaan käynyt :D

Oon vihainen itselleni tästä kuulostelusta, pitäis vaan yrittää olla ajattelematta koko asiaa. Tänään lähden kuitenkin parin päivän työreissulle ja palaan lauantaina, saan onneksi vähän muutakin ajateltavaa.

Silloin kerran, kun vuoto alkoi ennen lugejen lopettamista, se oli pp13. Pidän sitä jonkinlaisena rajapyykkinä. Kaikkina muina kertoina olenkin testannut jo aikaisemmin, ja ainakin veritestin oltua nega olen lopettanut luget jo aiemmin. Aion sinnitellä maanantaille eli pp14 asti. Uskon, että jos tulos on negatiivinen, vuoto alkaa jo ennen sitä. Voi taivas, miten toivonkaan, että nyt voisi olla meidän vuoro onnistua.

Onko onnen määrä vakio?

Entä onnettomuuden...?

Olen miettinyt sitä, voiko elämässä koskaan olla KAIKKI hyvin. Ainakaan pitkää yhtenäistä ajanjaksoa? Meillä on kaikki muu hyvin, vain se rakkauden hedelmä puuttuu.

Olen ajatellut elämääni taaksepäin ja tajunnut, että koskaan kaikki ei ole ollut yhtä aikaa erinomaisesti. Minulla oli levoton lapsuus, ja omalle äidilleni ei äidin rooli oikein istunut. Tai se on varmaan väärin sanottu, äidin rooli sinänsä olisi istunut, mutta oman elämän elämisen tarve oli voimakkaampi. Kotonamme ei ollut sellaista, millaista soisin lapsiperheessä olevan. Minulla oli kuitenkin ihania ystäviä, ja rakastin koulua ja kirjojen lukemista. Myöhemmin sain onneksi elää aivan ihanan nuoruuden.

Sitten aikuisempana koskaan ei ollut kaikki yhtä aikaa hyvin parisuhteessa ja työelämässä. Lopulta pääsin unelmieni työhön, josta olin aina haaveillut, mutta parisuhteessa ei ollut hyvä olla, ja lopulta sitä ei ollut ollenkaan. Työni osoittautui juuri sellaiseksi, kuin ajattelinkin, ja osaan todellakin arvostaa sitä, että saan olla työssä, jota rakastan, niin pitkään olin tyytymätön. Sitä varjostaa nykyisin vain se, että tämä yrityksemme on tärkeämpää kuin mikään muu, ja useimmiten töissä ollessa ajatukset ovat muualla. Sille ei kuitenkaan voi mitään, tämä menee kaiken muun edelle. Nyt siis kaikki muut osa-alueet elämässä ovat  kunnossa, tämä lisääntymisongelma on ainoa merkittävä ongelmamme.

Voiko siis olla mahdollista, että onnistumme, ja siitä huolimatta kaikki muukin pysyy hyvänä ja onnellisena?

Haluan uskoa niin. Ja uskonkin.

Lisäys äskeiseen...

Pakko vielä lisätä äskeiseen kirjoitukseen, että huh, kylläpä kuulostan kaikessa pessimistisyydessäni Nalle Puhin Ihaalta... En nyt kuitenkaan ihan kokonaan ole  vielä luovuttanut, mutta en uskalla liikaa unelmoidakaan. Onhan tässä oikeasti mahdollista käydä kummin vain. Mahdollisuudet ei taida olla ihan Matin tapaan fifty-sixty, mutta pieni mahdollisuushan joka tapauksessa on olemassa. Vaikka ihan pienenpieni, mutta mahdollisuus kuitenkin.

Kyllä mä kuitenkin toivon ihan hirmuisesti, että mekin saadaan vielä oma ihmeemme, ja  että saamme sen onnen kokea. Ja jos ei nyt, niin sitten seuraavalla kerralla ;)

PP8

Piinapäivitys.

Ei mitään uutta auringon alla.

Menkkakipuja oli kuten aina ennenkin muutaman päivän ajan, ja kuten aina ennenkin ne ovat nyt myös hiljentyneet. Yleensä ne alkavat sitten uudelleen lähempänä testipäivää (PP14). Rinnat täysin tavalliset (mulla ei edes Pregnyl tai mikään muukaan vaikuta niihin mitenkään), ja olo muutenkin. PP6 jo innostuin vähän, kun vatsaa nipisteli ja kiristi kumman tuntuisesti, mutta sekin ilo loppui lyhyeen: vatsatauti :( Heräsin seuraavana yönä, kun vatsa oli ihan sekaisin. Miehellä oli sama pari päivää aikaisemmin. Sitä kesti eilisen, mutta siitäkin oon nyt toipunut. Ei siis kerrassaan mitään, mikä voisi herättää toiveita raskaudesta. Vuoto mulla on alkanut tasan kerran ennenkuin lopetin luget, yleensä siis vasta pari päivää niiden lopettamisen jälkeen, eli siitäkään ei voi päätellä mitään. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä testi ja tarkistaa tulos ruudusta... Pelottaa, en pysty edes ajattelemaankaan sitä, että se hetki on kohta edessä. Ajattelin testata viimeistään joskus viikonloppuna. Ennen sitä joudun olemaan töissä, ja jos tulos on nega, en voi kuvitellakaan esittäväni iloista ja että kaikki on hyvin.

Surullista. Harmittaa, että en uskalla edes toivoa mitään. Oon ollut tässä samassa tilanteessa samoilla tuntemuksilla niin monesti, että vaikka koko ajan kuulostelenkin oloa (sitä en vain osaa olla tekemättä, vaikka kuinka aina päättäisin toisin), en kerta kaikkiaan uskalla ajatella, että tämä voisi onnistua. Enkä ainakaan kirjoittaa sitä mustaa valkoisella... Hiljaa mielessäni ehkä uskallan haaveilla. Tuntuu vain, että en jaksaisi enää kertaakaan pettyä, mutta minkäs teet. Ken leikkiin ryhtyy... En tiedä, miten siitä taas noustaan, jos tulos ei ole toivottu, mutta kaipa se taas jotenkin onnistuu, niinkuin aina ennenkin. Pää pystyyn ja eteenpäin.

Hmm...

... pp4 ja menkkamaista jomotusta. Niinkuin joka hoidon jälkeen. Elättelen kuitenkin (ehkä säälittävästi) toiveita, että ne kuitenkin johtuisivat lugeista. Onhan vielä hurjan aikaista.

Sellainen olo, että ei saisi taaskaan kuvitella mitään, pessimisti ei pety. Ja optimisti ei koskaan ylläty iloisesti. Ottaisin siis sen yhden iloisen yllätyksen, kiitos! Ja oikein mielelläni huomaisin erehtyneeni; minulle ei ole koskaan ollut ongelma myöntää olevani väärässä.

Siltä se vaan kuitenkin tuntuu, että ihmeet tapahtuvat muille. Toisaalta mehän olemme jollekin muulle niitä muita...

PS. Nyt olikin hyvä hetki mainostaa tuota Anna-Kaisa Hakkaraisen Ihmeet tapahtuvat muille -kirjaa. Kuvaa loistavasti näitä tunnelmia! Jos kertoisin läheisilleni tilanteestamme, ja haluaisin heidän ymmärtävän mitä päässäni pyörii ja miltä tämä kaikki tuntuu, löisin juuri tuon kirjan käteen. Tosin (HUOM! Nyt tulee JUONIPALJASTUS!) mieheni en anna sitä lukea, koska kirjan pariskunta jää ilman lasta. Tiedän, että kirja vain pahoittaisi hänen mielensä vielä enemmän.
Ai juu, ja lisäisin kyllä pakettiin vielä Riika Ruottisen Keskenmenosaappaatkin.

PP3

Aika matelee.

Kun hoitokertoja kertyy enemmän, tuntee itsensä kerta kerralta tyhmemmäksi ja tyhmemmäksi, jos uskaltaa yhtään haaveilla onnistumisesta. Sitä yrittää vain miettiä, miten onnistuisi pettymään edes vähän vähemmän kuin ennen, ja miten saisi mielensä pidettyä vähän positiivisempana kuin ennen, ettei ihan niin pahasti romahtaisi, kuin joka kerta vain tuntuu käyvän. Onneksi pahin suru ja pettymys tämän hoidon epäonnistuttua tuntuu kuitenkin jäävän vähitellen taka-alalle. Edelleenkin tuntuu huonolta vitsiltä, että kävi niinkuin kävi, vaikka tästä piti tulla kaikista paras hoitomme. Ja että hetken jo kuvittelin, että saimme 12 solua, ja innostuin, että nyt varmasti saadaan edes jokunen pakkaseenkin... kuinka väärässä olinkaan, minä typerys.

Mutta! Tällä hoidollahan ON vielä mahdollisuus olla kaikkein paras hoitomme: jos se vain tuo meille plussan...! Ihan kaiken varalta kuitenkin mietin jatkoa, ja onnistuin googlaamaan sellaisen pariskunnan, joka ei ollut koskaan saanut mitään pakkaseen, ja jolle seitsemäs ICSI oli tuonut onnen.

Siis ihan vaan kaiken varalta...

PP2

Tämä piinailun alku on ihanaa, kun juuri tällä hetkellä kaikki on vielä mahdollista. Voisinko pysäyttää ajankulun ja jäädä tähän? En uskalla edes ajatellakaan jossain kaukana tulevaisuudessa odottavaa testipäivää. Juuri nyt kaikki on vielä mahdollista. Menkkaoireet eivät vielä tässä vaiheessa tarkoita mitään. Alakertaa jomottelee menkkamaisesti ja yritän ajatella sen johtuvan lugeista. Tai sitten tämä vain on tuomittu epäonnistumaan. Tietystikin googlasin taas, niinkuin jokaikisessä kierrossa ja hoidossa tähänkin asti, ne samat sivut ja keskustelut, joissa julistetaan, että menkkaoireethan olivat juuri SE oire, joka paljasti onnistumisen. Ja miten niin monella on ollut juuri siinä plussakierrossa varma tunne epäonnistumisesta.

Ihan tulevaa varten jo lueskelin noita valmiiksi, en vielä ole luopunut toivosta kuitenkaan. Ärsyttää vaan, kun nuo jomottelut vievät kuitenkin pikkuisen terää haaveilulta. Koko ajan takaraivossa jyskyttää, että älä ole hullu ja kuvittele onnistuvasi, samalla tavalla tässä käy kuin kaikkina aiempinakin kertoina. Huokaus... Miksi ei voisi olla vaikkapa viikon ajan ilman MITÄÄN tuntemuksia??!! Ja nauttia suloisesta oireettomuudesta ja herttaisesta haaveilusta. Kyllä sitä ehtisi sitten piinailun lopussakin pudota takas maanpinnalle.

Voi pikkuinen palleroinen toivonkipinä, jaksa kasvaa, etsi itsellesi paikka ja tarraa lujasti kiinni!

Siirron (!!!) jälkeen

Pääsimme siirtoon, Luojan kiitos.
Matkaan saimme 6-soluisen kolmosluokkaisen alkion, vähän hitaanpuoleinen, mutta siirtokelpoinen. Olisi kuulemma ollut pakastuskelpoinenkin, eli uskon, että ei se nyt ihan surkein mahdollinen ole. Ja se on meidän alkio. Meidän ainoa pikkuinen alkio <3 Voi  kunpa se viihtyisi minussa. Olen niin onnellinen, että emme jääneet tyhjin käsin, en tiedä, miten olisin selvinnyt siitä kaiken tämän jännittämisen jälkeen. Nyt saimme kuitenkin pikkuisen mahdollisuuden. Voi jospa voisi olla niin, että juuri tämä oli se meille tarkoitettu. Että kaikki tämä pelko ja jännitys ja suru ja hermoilu olisi ollut vain tätä pikkuista varten. Jaksa kiltti kasvaa ja pysy mukanamme.

Lääkäri kyseli tunnelmia. Kerroin, että olemme valtavan pettyneitä tähän hoitoon, ja että punktio oli selvästikin liian aikaisin. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että saimmehan me neljä kypsää solua, ja niiden lisäksi vielä kaksi kypsyi jälkeenpäin. Kerroin sitten, että labrasta oli epäilty, että ne eivät kuitenkaan olleet sitten tarpeeksi kypsiä, kun kerran vain yksi niistä kaikista hedelmöittyi, ja että tosiaan olen sitä mieltä, että punktio oli liian aikaisin. Johon hän muistutti, että itsehän halusimme punktion perjantaille. Ja ikävä kyllä se on totta. Syytän eniten meitä itseämme tästä koko fiaskosta. Alunperin olin sanonut hänelle, että Mies voi tarvittaessa lähteä matkalle vähän myöhemmin. Kuitenkin, ollessamme yhdessä seuraavalla ultrakäynnillä, lääkärin todettua, että punktio tulee aikaisintaan perjantaille, olimme kauhuissamme, koska maanantai olisi ollut paljon hankalampi järjestää. Ja lääkäri kertoi saaneensa vaikutelman, että perjantai on meille viimeinen mahdollinen päivä ja nosti annostusta sen mukaan. Eikä siitä kai voi häntä syyttää. Tosin kai hän olisi sanonut meille silloin, jos olisi ollut sitä mieltä, että ei oikeasti ole järkeä tehdä sitä vielä perjantaina???!!!! Jos en olisi ymmärtänyt hänen puheistaan, että perjantai on täysin mahdollinen ja ajateltavissa oleva päivä, en olisi sitä halunnut. Olemme tästä kaikesta järkyttyneitä, tämän piti olla meille kaikkein tärkeintä maailmassa, ja onnistuimmekohan nyt itse pilaamaan tämän kaiken!?! Ahdistaa :(((

Lisäksi on pyörinyt mielessä taannoinen radiosta kuulemani kertomus, olisiko ollut viime talvena, kun joku nainen kertoi tarinansa. Hän oli ollut miehensä kanssa lapsettomuushoidoissa, onnistumatta. Mies oli jättänyt hänet toisen naisen takia, ja saanut sitten tämän kanssa lapsia. Kun tämä kertoja oli sitten aikanaan taas puolestaan halunnut lapsia, ja mennyt hoitoihin, oli käynyt ilmi, että hänelle oli tullut ennenaikaiset vaihdevuodet aiempien hoitojen takia (?), eikä munasoluja enää tullut. Olen nyt sitten miettinyt ja murehtinut sitä, että loppuvatkohan munasolut sitten jossain vaiheessa, ja oliko katastrofaalista, että niitä meni nyt noin paljon hukkaan. Lääkäri sanoi joskus aiemmin, että ei näillä hoidoilla sillä tavalla tuhlaudu munasoluja, mutta voiko siihen luottaa!?

No, uskon edelleen, että tällä kaikella on tarkoitus, ja vielä meille hyvin käy.

Ja onneksi saimme tämän pienen toivonkipinän kuitenkin tänään kyytiin.
Samantien katsoin tietysti googlesta, ja kyllä joku on joskus tällaisellakin alkiolla onnistunut... kaikki on varmasti mahdollista.

Voi jos tämä voisi nyt kuitenkin olla se kerta ♥ ♥ ♥
Voi jos vain saisimme tästä huiman jännitysnäytelmän ja onnellisesti päättyvän tarinan kerrottavaksi joskus sitten...

Odottelua, odottelua, ja... odottelua.

Syvä huokaus. Odottavan aika on todellakin pitkä. Olen ihmeissäni, miten sainkaan eilisen päivän kulumaan, eilen aamulla vielä tuntui siltä, että joudumme odottamaan maanantaiaamua ikuisuuden. No, se on jo huomenna.

Olen miettinyt, mikä meni vikaan. Mitä olisimme voineet tehdä toisin. Tästä pieleen menneestä hoidosta syytän ehkä eniten meitä itseämme. Olimme kertoneet lääkärille, että Mies lähtee työmatkalle, ja toivoisimme, että punktio ehtii perjantaille. Olimme tosin kertoneet, että tarvittaessa hän tietysti lykkää matkaansa, ja lähtee vasta maanantaina aamupäivällä, "näytteen" antamisen jälkeen. Yhdessä vaiheessa lääkäri jo unohtikin koko matkan, ja pohdiskeli, olisko punktio tulossa perjantaille, vai myöhemmin. Muistutettuamme häntä matkasta, hän nosti annoskokoa ja sanoi, että kyllä se sinne perjantaille saadaan. Eli en tiedä, olisiko punktio lykkääntynyt ensi viikolle ilman, että olisimme esittäneet toiveita aikaisemmasta, ja oltaisiinko sitten saatu enemmän kypsiä soluja. Tosin annoskoko oli mielestäni alunperinkin liian pieni, kun alla olivat kuitenkin ne sumut. Myöhäistä jossitella, ikävä kyllä.

Järkytyimme tästä kuitenkin niin kovin, että vaikka hoidot ja tämä projekti on tähänkin asti mennyt kaiken muun edelle (ja tällä todellakin tarkoitan meidän kummankin osalta ihan kaikkea), jatkossa, mahdollisissa seuraavissa hoidoissa rauhoitamme kyllä hoidon ympärille vieläkin pidemmän ajan. Ja kaikki muu saa joustaa hoidon ehdoilla. Tämä kaikki on mielestäni henkisestikin niin kuluttavaa, että haluan muutenkin keskittyä sitten enemmän tähän, enkä piikittää hätäisesti jossain vessassa ja raahata ruiskuja mukana töissä ja muutenkin ympäri maailmaa. Sillä nyt ei sinänsä ole fyysisesti vaikutusta hoitoon, mutta nyt tässä on ollut niin paljon jännitystä ja stressiä, että tuntuu että olisi helpompi olla, jos tahti olisi kaikin puolin vähän rauhallisempi.

Lääkäriin olemme olleet tyytymättömiä jo pitkään. Minusta jo se oli omituista, että meille tehtiin VIISI hoitoa täysin samalla kaavalla, korkeintaan lääkkeen annoskokoa muutettiin hieman tarvittaessa, ilman mitään tuloksia. Ja joka kerta saatiin vain yksi tai kaksi alkiota, eli ei sitä voi perustella hyvällä menestykselläkään. Vasta sitten, kun olin itse pari kertaa vihjaillut, pitäisikö kenties kokeilla jotain muuta, ja lopulta sanonut, että ensi hoidossa pitää kyllä OIKEASTI kokeilla jotain MUUTA, jotain muuta kokeiltiin. Sen jälkeen, kun hän oli kysynyt minulta, että no mitäs sulla olisi mielessä.

En voi sille mitään, että meille on tullut sellainen olo, että häntä ei oikeasti kiinnosta, onnistummeko, ja väistämättä on tullut rahastusfiilis. Kaiken lisäksi muutenkin haluaisin lääkärin, joka tuntuu sympaattiselta, ja joka tuntuu oikeasti haluavan onnistumistamme. Olisi pitänyt tehdä jotain jo monta hoitoa sitten. Tuntuu, että on mennyt hukkaan aikaa ja rahaa tällä samalla kaavalla mentäessä. Ei tietenkään voi syyttää lääkäriä siitä, että emme onnistu, mutta mulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että lääkärin pitäisi kuitenkin tuntua hyvältä, siltä, että hän on meidän puolellamme.

Hedelmöittyneitä...

... oli yksi. YKSI.

Muut solut eivät olleet olleet kypsiä.
Voi vittu sanon minä. Sanoisin paljon muutakin, mutta maailmassa ei ole niin paljon voimasanoja, että riittäisivät tähän tilanteeseen.

Itkettää.
Pelottaa.

Kuulemme maanantaiaamuna kahdeksalta, onko tuo yksi selvinnyt siirtoon saakka. Olen silloin yksin kotona. Mies joutuu lähtemään työmatkalle, enkä uskalla edes ajatellakaan millaista on viettää kotona yksin kolme päivää jos siirtoa ei tule. Ne päivät oli tarkoitettu siirron jälkeiseen herttaiseen lepäilyyn.

En pystynyt vastaamaan klinikan puheluun, pelkäsin niin kovasti, ja siirsin puhelut Miehen puhelimeen. Hän oli urhea ja toimitti uutiset, olen siitä kiitollinen. Itse kerään voimia sitä maanantaiaamua varten. Voi hyvä Luoja anna sen voida onnistua. Jos vain saadaan se yksi pikkuinen matkaan, tämä kaikki on ollut vaivan arvoista.

PS. Se ainokainen alkiomme on kuulemma erinomaisen näköinen. Nyt vai toivotaan, toivotaan...

Punktion jälkeen Vol. 2

Nyt illan tullen mieli on hitusen rauhallisempi.
Pettymys oli ihan valtava, kun ennätin jo hetken iloita parhaasta solusaaliistamme ikinä, ja määrä laskikin sitten puoleen. Edelleenkin hermostuttaa, mutta kunhan saisimme edes yhden alkion. Haaveilemme kahdesta, mutta tule edes yksi...

Pitäisi muutenkin malttaa pysyä pois netistä (etenkin suurimpien tunnekuohujen aikaan) ja olla lukematta kaikkia onnellisia tarinoita. Raskausuutiset ovat fine, etenkin virtuaalimaailman ja kohtalotovereiden, mutta kun ajattelen kaikkea, mitä tapahtuu siitä eteenpäin, se tulee jotenkin liian konkreettiseksi, mistä me jäämme paitsi. Pitää siis koittaa vähentää netissä roikkumista, ainakin tätä aihepiiriä käsittelevillä sivuilla... ja ainakin hoidon kriittisimmissä vaiheissa...

Nyt lähetän toiveen sinne jonnekin laboratorion uumeniin. Voi kunpa yön aikana tapahtuisi taikoja... kunpa vain... ♥ ♥ ♥

Punktion jälkeen

Punktiosta selvitty, huh helpotus. Se sattui tällä kertaa ihan kamalasti, jostain syystä lääkitys aloitettiin myöhemmin kuin ennen. Onneksi toipuminen on kuitenkin nopeaa, nyt kun särkylääkkeiden vaikutus alkaa hälvetä jomottelee enää vaan hiljalleen.

Ja asiaan. Saatiin 12 solua, mikä kuulosti ensin lupaavalta, mutta kuulin juuri, että niistä 6 oli ollut kypsiä. Ihan samanlainen määrä siis kuin ennenkin. Meillä on yleensä hedelmöittynyt noin puolet, ja niistä taas jakaantunut noin puolet, joillakin kerroilla jopa alle puolet, eli taas joudutaan jännittämään päästäänkö edes siirtoon. Nyt vielä viikonlopun yli. Vituttaa!!! Miks tän pitää olla näin vaikeaa?!? :( Lisäks ahdistaa kahta kauheammin joka puolelta tulvivat raskaus-, synnytys- ja kaikenmaailman iloiset uutiset. Koska on meidän vuoro??? Saadaanko me milloinkaan kokea sitä? Ja juu, tiedetään, tiedetään, ihan hyvinhän noista kuudesta voi tulla hyväkin saalis, mutta historia nyt kuitenkin antaa odottaa ihan muunlaisia todennäköisyyksiä. Taidanpa laittaa Miehen vastaamaan puhelimeen, kun huomenna saamme kuulla hedelmöittymisestä. En jaksa tätä jännitystä, mutta eipä kyllä varmaan hänkään.

Sekalaisia ajatuksia punktion kynnyksellä

Huomista punktiota tässä odottelen ja jännitän.

Pregnyl tuli tuikattua rutinoituneesti julkisessa vessassa, livahdettiin kesken konsertin yhdessä invavessaan... Ne ampullit ovat hitusen hankalan muotoisia, joten tarvitsin Miehen mukaan pitämään niitä pystyssä, että saan aineet helpommin imettyä. Läheisyydessä tarkkaileva vahtimestari kyllä varmaan ajatteli, että mentiin käymään pikaisella :D

Nyt sit vaan odotellaan huomista... ja eilisessä postauksessani muuten hourailin, että vain tämä päivä on lääkkeistä vapaa, mutta eihän mulla luget ala ennenkuin siirtopäivänä vasta, eli kännykkä ei muistuta mistään lääkkeistä ennen sitä. Mulla on muuten lugeista puheenollen aina aika suuri annostus: 3 palleroa aamuin illoin! En ole kuullut, että kenelläkään olis niin paljon, mutta samapa tuo. Ihan sama se taitaa olla, montako palleroa sinne tunkee, yhtä ällöttävää se on joka tapauksessa...

Nyt kun ei voi muuta kun odotella, on ollut enemmän aikaa pyöritellä kaikenmaailman ajatuksia mielessään. Jäin miettimään sitä Adoptiomatka -kirjaa, se herätti kyllä paljon tunteita. Pakotan Miehenikin kyllä lukemaan sen, ennenkuin jossain vaiheessa laitamme mahdollisen prosessin liikkeelle. Kirjassa, samoin kuin monissa seuraamissani blogeissa, oli mainittu lukuisia muiden ihmisten kommentteja asiaan liittyen. Suuri osa kuulosti yhtä tökeröiltä ja tietämättömiltä, kuin lapsettomienkin kuulemat kommentit. Minua on jäänyt askarruttamaan ihan hirveästi eräs näkemys: kyllä lapsen on parasta olla oman biologisen äidin kanssa omassa maassaan. Niin varmasti. Mutta entä kun tilanne kuitenkin on se, mikä on: joku lapsi (tarkemmin ottaen useat lapset, liian useat; yksikin on liikaa) on jostain syystä jäänyt ilman ihmistä, joka pitäisi hänestä huolta. Lastenkodissa, ilman omaa kotia. Ilman omaa aikuista ihmistä. Eikö ole hyvä asia, että joku haluaa tällaisen yksin jääneen lapsen hoidettavakseen?

Ehkä täydellisessä maailmassa lapset kasvaisivat biologisten vanhempien kanssa, ja nämä puolestaan eläisivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti.

Ehkä täydellisessä maailmassa lapsia saisivat kaikki jotka niitä kaipaavat ja haluavat?

Ehkä maailma on tällaisena niin täydellinen, kuin mahdollista: joku ei jostain syystä pysty huolehtimaan lapsestaan ja joku toinen lasta kaipaava haluaa, ja ottaa sen tehtäväkseen. Parempi kai, että on koti, kuin ei kotia ollenkaan? Parempi myös onnellinen koti, kuin onneton. Omat vanhempani ovat eronneet ja olen siitä iloinen. En olisi halunnut elää onnettomassa kodissa. Varmasti ihannetilanne olisi se, että vanhemmat eläisivät onnellisina ja kasvattaisivat lapsensa yhdessä. Mutta jos se ei ole mahdollista, joku toinen ratkaisu voi olla kaikkien kannalta parempi.

Huoh. Niin paljon ajatuksia päässä, ja vähän voimaton olo. Kummasti sitä vain sietää tämän ainaisen odottelun. Uskon kyllä, että tämä kaikki on vielä vaivan ja odottamisen arvoista ♥ ja jään haaveilemaan perhe-elämästä ja tavallisesta arjesta yhdessä Rakkaani ja yhden tai useamman pikkuisen kera... Aika näyttää, miten tässä käy - uskon ja toivon, että hyvin!

Perjantaita ja punktiota odotellessa

Viimeinen seurantaultra takana ja punktio ylihuomenna perjantaina, kuten aiemmin arvioitiin. Rakkuloita molemmilla puolilla 3 suurta (17-20mm) ja sitten joitakin pienempiä. Piikitin äsken vielä loppukiriksi Pergoverista - halleluja, se lysti loppui nyt... Sattui nimittäin taas ihan huolella, aargh. Illalla vielä viimeinen sumu ja Pregnyl, ja siihen loppuivatkin lääkkeet... kunnes perjantaina alkaa iki-ihana Lugesteron. (EDIT: Hourailin, ei mulla luget ala ennenkuin siirtopäivänä vasta...) Että saahan tässä yhden päivän relata välissä ilman että tarvitsee muistaa ottaa mitään lääkkeitä ;) Ja illalla menemme Elämä lapselle -konserttiin, eli joutunen tuikkaamaan Pregnylinkin jossain julkisessa vessassa taas, sellainen loppuhuipennus tähän piikitysrumbaan. Mutta pieni harmihan tämä piikittely olisi, jos vain lopputulos olisi toivottu...!!!

Ikävä kyllä huonotuulisuus tuntuu jatkuvan, vaikka kuinka yrittäisin olla hyvillä fiiliksillä. Kiukutti ihan käsittämättömästi tympeä apteekin täti, jota tuntui jo heti alkuun kovasti ärsyttävän, että suvaitsin tulla häntä häiritsemään asioinnillani. Tämä tenttasi sitten suureen ääneen, minkälainen annostus mulla oikein on, kun "näiden lääkkeiden pitäisi olla oikeastaan loppu, kun tullaan hakemaan lisää". Joo, mulla on pari ylimääräistä kotona, ja niin saa olla jatkossakin. Asumme kaukana apteekista, ja tarkoitan todella KAUKANA, ja jos ampulli hajoaa tai muuta vastaavaa, en todellakaan saa mistään siihen hätään lisää. No, oon vähän kiukkuisella päällä ihan muutenkin, ja tiedän, että heidän kuuluu noita tiedustella ja kirjata järjestelmään, mutta ärsytti vain se sävy, jolla hän minua suureen ääneen kuulusteli niinkuin pahempaakin rikollista.

Perjantaihin tuntuu olevan tosi pitkä aika, ja huomenna varmaan aika matelee, kun ei voi tehdä muuta kuin odotella. Mutta tämä ei tietenkään ole mitään siihen verrattuna, miten tuskallista viikonloppuna tulee olemaan taas odotella uutisia labrasta. Nyt ei kuitenkaan voi tehdä muuta kuin koittaa saada aika jotenkin kulumaan. Lupaan kuitenkin tässä ja nyt yrittää olla hyvällä tuulella, enkä ärise Miehelle paljoa. Ainakaan aiheetta... Aamulla jo siitä vähän lipsuin, mutta se olikin ennen tätä lupaustani ;)

Hermoilua

Tänään on ollut vähän huonompi päivä, kaikki on ottanut päähän. Kävin kaupungilla pienellä kauppareissulla ja kaikki asiat ärsyttivät. Jono tiskille ostaessani joulukonserttilippuja, iloiset ihmiset, mörkit ihmiset, ylipäätään kaikki muut ihmiset, se kun Mies ei soittanutkaan silloin kun lupasi. Lisäksi on ärsyttänyt sateinen sää, enkä osannut edes iloita siitä, että onnistuin käyttämään koiran lenkillä juuri sinä ainoana hetkenä, jona ei satanut. Lisäksi koko ajan väsyttää ihan kamalasti, en tiedä, johtuisko se noista lääkkeistä. No, tänään saattaa olla ainakin koko elämäni viimeinen Pergoveris-päivä, ken tietää... Sumut jatkuvat punktioon asti.

Huomenna on seuraava ultra aamulla varhain, ja oletettavasti perjantaina punktio. Jos huomisaamuna näyttää siltä, että tarvitaan vielä loppukiriä, piikitän vielä aamulla Pergoverista. Ja illalla sitten tuttuun tapaan Pregnyl. Tuntuu, että aika ei kulu millään, en jaksaisi millään odottaa perjantaita, vaikka se hermostuttaakin ihan hirveästi. Kunpa vain tulis soluja. Kunpa ne vain hedelmöittyisivät. Voi kunpa ne jakautuisivat. Voi kunpa päästäisiin siirtoon. Kunpa  vain alkio(t) viihtyisi minussa ja kiinnittyisi... Kunpa vain!!!

Luin muuten loppuun sen Adoptiomatka -kirjan, ja suosittelen! Itkuhan siinä tuli :) Riippumatta siitä, saammeko joskus omaksi biologisen lapsen, vai adoptoidun, kirjoittaja kirjoitti niin kauniisti lapsiperheen arjesta, etten millään malttaisi odottaa, että pääsen sitä joskus elämään. Jostain sellainen varmuus kumpuaa, että vielä me saamme juuri sellaisen elämän josta olemme haaveilleet. Sitä paitsi - pitäkää vaan hulluna, ihan sama mulle ;) - selvänäkijät, joiden kanssa olen puhunut, ovat kertoneet minun saavan kaksi lasta. Yksi kertoi elämästäni enemmänkin, Miehestäni, työstäni, ja kaikesta muustakin, ja ainakin tähän asti kaikki hänen kertomansa on pitänyt paikkansa. Toivoakseni siis tämäkin... sen verran uskon noihin monien mielestä huuhaa-juttuihin :)

Tunnelma: jännittynyt ja kireä, kenties hivenen lamaantunut

Uni

Viime yönä näin painajaista.
Ajoin pyörällä lumisohjossa jyrkkään ylämäkeen. Polkeminen oli raskasta ja miltei mahdotonta, aina välillä piti nousta taluttamaan pyörää. Heräsin kesken unen: en tiedä pääsinkö koskaan mäen laelle saakka.

Ultranäkymiä

Ensimmäisessä ultrassa on nyt sitten lopultakin päästy käymään. Hyviä ja huonoja uutisia. Soluja oli tulossa ihan kohtalaisesti, 4-8 kpl 10mm:n molemmin puolin olevia. Olimme kuitenkin odottaneet ja toivoneet vähän ripeämpää kasvuvauhtia. Olen järjestänyt vapaata töistä sitä silmällä pitäen, että punktio tulisi keskiviikolle niin kuin alunperin oletimme. Nyt punktio onkin perjantaina, ja mahdollinen siirto maanantaina. Lisäksi surettaa, että Mies ei sitten pääse siirtoon mukaan. Mutta täytyy olla iloinen, että soluja näyttää kuitenkin olevan tulossa. Eli se nyt taitaa olla tässä puuhassa yksi pienimmistä murheista, jos Mies missaa siirron... Tärkeintä olisi vain, että sinne siirtoon asti ylipäätään päästään... Seuraava ultra on keskiviikkoaamuna, voi kunpa kasvua nyt tapahtuisi niin reippaasti, että punktio tosiaankin on edes silloin perjantaina, muuten aikataulut menevätkin tosi vaikeiksi. Syvä huokaus...

Pergoveris-annos tuplattiin, tästä eteenpäin kaksi piikkiä päivässä eli 300IU. Murrr, tänäänkin taas sattui aika tavalla kun pistin... Mut onneks kirpaisee vaan sen hetken, sen kestää kyllä. Kyselin Mieheltä, oonko ollut hänen mielestään jotenkin erilainen nyt tuon Synarelan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että oon ollut ehkä jopa tasaisempi kuin yleensä :) Niin musta itsestänikin on tuntunut. Hyvä, että noiden sivuvaikutusten suhteen sentään päästään helpolla tässä projektissa!

Tunnelma: Blääh...

Omituinen uni

Näin viime yönä omituisen unen.

Olin viimeisilläni raskaana. Sitten yhtäkkiä havahduin kotoa: olimme menneet edellisenä iltana sairaalaan, ja minut oli nukutettu ja vauva otettu ulos keisarinleikkauksella. En muistanut tapahtumista mitään, havahduin vasta sitten kun laitoimme kotona vauvaa pinnasänkyyn nukkumaan. Kurkistin paidankauluksesta sisään ja näin siistin leikkausarven. Ihmettelin, kun vauva oli niin suuri, paljon suurempi kuin vastasyntynyt, ehkä puolivuotias tai vanhempi - kannatteli jo päätäänkin itse. Vauva tuntuikin jotenkin vieraalta, nuuskin sen päälakea ja ihmettelin, että sen tuoksu ei herätä minussa mitään äidillisiä tunteita. Hämmästelin tätä Miehelleni, ja epäilin, että vauvat ovat ehkä vaihtuneet, mutta hän rauhoitteli minua ja sanoi, että kyllä se meidän on. Kuulemma vain isokokoinen ja syntynyt kuukauden myöhässä. Lopuksi lähdin Ikeaan ostamaan vauvansänkyyn lakanoita...

Viikonloppu - tervetuloa!

Aika on madellut. Odotan sunnuntaita ihan hirveästi, sitten kuullaan mitä Pergoveris on saanut aikaan. Oon ollut muutaman päivän tosisuperextrakiireinen töissä ja muutenkin, ja voisi kuvitella, että en ole liikoja ehtinyt miettiä hoitoa, mutta onhan se koko ajan mielessä. Olen odottanut viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Normaalisti olisin käynyt ultrassa jo eilen tai toissapäivänä, mutta emme siis löytäneet lääkärin kanssa yhteistä aikaa: ensin olin itse työreissussa ja sitten lääkäri ei ollut loppuviikosta paikalla. Eka ultra on nyt sitten sunnuntai-iltana, ja hermostuttaa, kun pitää näin pitkä aika pistellä ilman tietoa siitä, miten se tehoaa. No, sunnuntaina voidaan tarvittaessa tarkistaa sitten annostusta. Pergoveris on ollut muuten ihan pala kakkua, mutta pari kertaa pistäminen on sattunut niin kovin, että on ollut vain pakko purra hampaat yhteen ja ruutata väkisin koko sisältö sisuksiin. Mistä lie johtuu!? Lisäksi meillä on huomenna menoa, ja joudun hoitamaan homman jossain julkisessa vessassa, nice.

Ei ole mitään järkevää sanottavaa, pakko vain jotenkin saada aika kulumaan tässä odotellessa. Huokaus. Onneksi mieliala on ollut hyvä: tasapainoinen olo. Enkä ole kiukutellut oikeastaan yhtään :) Hyvä! Pitää nyt vaan koittaa ottaa coolisti...

Tunnelma: Mitäänsanomaton. Odottava ja hermostunut.

Minä, neulatyyny

Ja taas pistellään.
Pergoveris oli ihan helppo sekoittaa, hyvä juttu! Ehkä en lähtis sitä missään autossa pistelemään, niinkuin Puregonia, mutta tarvittaessa onnistuis kyllä vaikka jossain julkisessa wc:ssä. Tosin yritin valita sellaisen kellonajan, että onnistuisin olemaan joka kerta kotona. Nyt pistosten alettua Synarelan määrä vähennettiin puoleen, tästedes 2 suihkausta per päivä. Siitä en vieläkään ole huomannut sen kummempia oireita. Muutaman kerran on ollut tosi kuuma, mutta tilanteissa, joissa olis voinut olla kuuma ihan muutenkin. Hyvä tuuri siis, jos pääsen ilman sen suurempia oireita! Nyt sitten vaan piikitellään, ja toivotaan niin kovin, että alkaisin munimaan ihan kunnolla. Pleasepleasepleasepleaseplease...

0-ultran kautta seuraavaan vaiheeseen

Nonni. 0-ultrassa käyty ja todettu toivotulla tavalla lepotilassa olevat munasarjat. Tänään saan sitten aloittaa pistämiset. Uudeksi lääkkeeksi ei tullutkaan olettamani Menopur, vaan sen sijaan Pergoveris. Jännittää, miten kroppa siihen reagoi!!! Jos normaalisti, niin punktio tulee luultavasti ensi viikolle. Jarrupiikkejä ei tällä kerralla tarvita, sillä Synarela hoitaa kuulemma sen puolen, sen sumuttelu kun jatkuu punktioon asti. Loppuviikosta onkin sitten seuraava ultra - sitä joudun jännittämään ihan viikonloppuun saakka, sillä ennen sitä ei löydetty tohtorin kanssa yhteistä aikaa kalenterista. IIK!!! Pergoveristarvikkeet tulivat muuten violetissa pussissa ja sattumalta Mieheni ei pidä kyseisestä väristä lainkaan; on kuulemma epätoivon väri...! No kidding! :D
Taaksejäänyttä elämää on Puregon-pussukan seesteinen vaaleansininen... ;)

Tunnelma: olotila jännittynyt, mutta tasapainoinen

Se ei vaadi kuin yhden yllättävän raskausuutisen...

... nimittäin herttaisen ja toiveikkaan tunnetilan romahtaminen.

Suhteellisen yllättävä odotusuutinen lähipiiristä. Ystäväpariskunnalle tulee vauva. Epäilen, että tämä pikkukakkonen on kauan toivottu ja olen iloinen heidän puolestaan - hieno uutinen! En vain mahda mitään sille tunteelle, että meidän kannaltamme tämä taitaa osaltaan kuitenkin kasvattaa sitä todennäköisyyttä, että juuri me kuulumme siihen prosenttiin joka ei onnistu. Hoidoillakaan. Siihen kahteenkymmeneen prosenttiin. Se on paljon se. Huolettaa.

Tunnelma: Ranteet auki ja pää edellä kaivoon.

Ihania päiväunia

Sorruin pitkästä aikaa vähän haaveilemaan... Pieniä vaaleanpunaisia (tai -sinisiä) haaveita... ihania unelmia.

Yleensä käännän sellaisten ajatusten tupsahtaessa mieleen ajatukset nopeasti muualle, mutta nyt annoin niiden harhailla vähän kauemmas. Ajattelin, miltä tuntuisi valmistautua vauvan tuloon. Järjestellä huonetta. Pestä pikkuisia vaatteita. Miltä tuntuisi ripustaa niitä kuivumaan, viikata hyllyyn. Miettiä yhdessä Miehen kanssa, millä väreillä huone maalataan (siinä olemme kyllä ottaneet jo kauan aikaa sitten varaslähdön, ja miettineet sitä jo aika paljon enemmänkin). Millaisia tauluja ja kuvia seinälle. Miltä tuntuisi tuoda vaunut ensin pihaan ja sitten tänne kotiin odottamaan. Neuloa vauvalle peittoja, sukkia... Ommella verhoja. Näitä mietin... halusin ihan pikkuisen vain kuvitella miltä se voisi tuntua. Haluaisin tunnustella myös millaista olisi katsella lastenhuonetta kesäisessä iltahämärässä, kuunnella ovensuusta sängystä kuuluvaa tuhinaa, mutta niin pitkälle en pysty ajattelemaan. Aika lopettaa unelmointi. Syli tuntuu nyt vieläkin tyhjemmältä, mutta kyllä kuitenkin teki hyvää haaveilla hetki... Muistaa taas (ikäänkuin se hetkeksikään unohtuisi!) minkä vuoksi tässä ponnistellaan eteenpäin <3

Olen niin rakastunut jo pelkästään mieheeni, että tuntuu hetkittäin, että pakahdun. En voi uskoa onneani, että olen saanut tavata jonkun, joka tuntuu niin oikealta. Jolle uskallan kertoa tunteistani ja ajatuksistani. Ja että hänkin tuntee samoin. Uskomatonta se vaan on. Edelleenkin ajattelen, että jos tämä onkin vain ihanaa unta, josta kohta herään. Voisin vieläkin katsella häntä loputtomiin ihastuksissani pää kallellaan. En siis uskalla tai voi edes kuvitellakaan, miltä tuntuisi jos (...miltä tuntuu sitten KUN) tämä vauvahaaveemme toteutuisi, sitä onnentunteen määrää...

Mulla on kuitenkin onneksi paljon sellaistakin ajateltavaa, jota annan itseni ajatella. Sellaisia ihan luvallisia vaaleanpunaisia ajatuksia ja unelmia, joita olisi tärkeääkin vähitellen ajatella. Pitäisi suunnitella naimisiinmenoa. Olemme tarkoituksella lykänneet sitä, kun halusimme katsoa miten näissä hoidoissa käy. Halusimme odottaa, että tärppää, ja miettiä sitten sen mukaan aikatauluja. Nyt emme ehkä jaksa enää odottaa. Ja mahdollisia tulevaisuuden adoptioaikeitakin varten olisi hyvä jouduttaa naimisiinmenoakin. Ja tuntuisikin oikein miellyttävältä jouduttaa sitä.

Tunnelma: toiveikas ja optimistinen

Iloa punajuuripäivistä...

... eli ihanaa, menkat alkoivat ;) Ihan kiva tunne kerrankin olla iloinen niiden alettua - hämmentävää. Pari päivää olin ihan hermoraunio, mutta nyt olo on hivenen valoisampi. Luulen, että se johtui ihan vaan noista alkamassa olleista kuukautisista, jotka ovat by the way runsaammat kuin ikinä. Johtuukohan Synarelasta? Muuten olen vähän ihmeissäni, kun vielä 13 päivänkään sumuttelun jälkeen ei ole mitään fyysisiä oireita ainakaan. Alkaa vähän huolettaa, oonko tehnyt sen ihan oikein, ja onkohan sitä sitten edes mennyt ollenkaan sisuksiin. Hui! Mutta kyllä se aina nenässä hetken jomottaa ja nielussa maistuu, eli luulisin, että oon jotenkuten siitä suoriutunut.

Nyt sitten jännitetään aikatauluja!!! Tietysti kp1 koitti perjantai-iltana, eli aikaisintaan voin soittaa klinikalle maanantaina. Puhetta oli silloin aiemmin, että punktio tulisi varmaan sitä seuraavalle viikolle, eli viikolle 37. Ja sitä todellakin toivon! Mies on nimittäin sopinut työmatkan viikolle 38, hän lykkäsi sitä ihan meidän hoitomme takia, ja laskimme aikataulut sen mukaan, että punktio olisi viimeistään tuolloin. En kyllä itse asiassa edes tiedä tarkkaa aikaa, milloin piikitykset alkavat, mutta oletin, että ASAP menkkojen alettua, kun kerran lääkäri tuon aikataulun ilmoitti. Jännittää ihan hirveästi myös se, miten reagoin uuteen lääkkeeseen Menopuriin!!! Tähän asti ollut Puregon, johon olen reagoinut aina suht nopsasti, ja piikityksiä on ollut yleensä kymmenen päivää tai vähemmän. Nyt pelottaa, miten tämän kanssa käy, ei voi tietää yhtään, onko vaste parempi vai huonompi. Jännittää, toivoisin niin, että kaikki sujuisi mallikkaasti.

Huomaa, että hermot ovat kireällä, sillä parin päivän hermostuneen ja raivokkaankin olon kruunasi eilen illalla aikaansaatu maailman typerin riita Miehen kanssa. Luonnollisestikin sai alkunsa aivan naurettavasta asiasta. Onneksi sopu löytyi pian, ja sovimme, että unohdamme koko tyhmän jutun. On kyllä rasittavaa, että väkisinkin tulee purettua toisiinsa tätä huolta ja jännitystä. Mutta toisaalta kehenkäs muuhunkaan. Yhdessähän tässä ollaan, ja uskon, että tämä loppujen lopuksi kyllä lujittaa parisuhdetta. Meillä on yhteinen päämäärä, joka on molemmille tärkeämpi kuin mikään muu asia, ja teemme yhdessä kaikkemme, että siihen pääsisimme. Olemme hyvä tiimi :) Ja pakko suitsuttaa Miestäni: mulla on oikeasti maailman paras kumppani. En osaa sitä mitenkään edes tarpeeksi ylistävästi kertoa. Hän kun esimerkiksi suunnittelee kaikki menonsa hoitojamme silmällä pitäen, ja osaa ajatella jopa niin pitkälle, että miettii menojaan suunnitellessa esimerkiksi sitä, että onko hoidoissa kenties sellainen vaihe, että ollaan saatu ei-toivottu tulos ja minä olen pois tolaltani ja lohtua vailla. Ja on muutenkin maailman huolehtivaisin ja tekee kaikkensa, että mulla olisi hyvä olla. Ahdistaa ja surettaa, että olen usein murheen hetkellä niin keskittynyt omaan suruuni, etten tarpeeksi usein muista, että hän käy läpi ihan sitä samaa. En kuitenkaan osaa sanoa, olenko aina enemmän surullinen omasta puolestani vai hänen puolestaan. Hänestä kun tulisi (siis TULEE) maailman paras isä. Enkä jaksaisi millään odottaa, että se tapahtuu. Mutta odottaa täytyy, ainakin hetken aikaa vielä...

No, kohta voin hetken taas ajatella muita asioita - menen illaksi töihin. Työ saisi muuten ihan kivasti ajatukset aina hetkeksi muualle, mutta työni on sellaista, että siellä ei voi yhtään olla omissa ajatuksissaan, vaan koko ajan pitää olla läsnä siinä hetkessä. Hieman on aina vaikeaa olla ajattelematta näitä, kun hoito on juuri meneillään... ja oikeastaan tämä on ainoa asia, joka mua tällä hetkellä kiinnostaa yhtään.

Naisia hermoromahduksen partaalla

... eli korjaus edelliseen postaukseen: ei tästä päivästä tainnut tulla sen parempi.

Aivan järkyttäviä huonotuulisuuspuuskia tulee vaan edelleen!!! En oikeastaan voi sanoa, että olisin masentunut, vaan sen sijaan tulee ihan järkkyjä raivokohtauksia, huh. Saan kyllä pidettyä kiukun sisälläni, mutta sisuksissa sitten kiehuu sitäkin enemmän. Tosi ahdistavaa... Toivon tän johtuvan niistä tulossa olevista menkoista, sillä eipä tunnu kovin hilpeältä ajatus, että tällaista olis niin kauan kuin sumuja kestää. Osanottoni läheisille siinä tapauksessa. Varsinaista aihetta kiukunpuuskiin ei ole ollut, mutta vaikka kuinka koittaa muistuttaa itseään, että suuttumus voi johtua pelkästään lääkkeistä, itse aihe tuntuu kuitenkin juuri siinä hetkessä todelliselta. Vasta joskus jälkeenpäin sen sitten tajuaa, että ei nyt mitään varsinaista syytä ollutkaan. Mutta miten sen saisi itsensä tajuamaan juuri silloin, kun joku asia juuri sillä hetkellä vain tuntuu pahalta?