Lisää ultrakuulumisia ja vähän muitakin mietteitä

Eilen oli sitten viimeinen seurantaultra. Tiistaina punktio!

Ultrassa kaikki näytti aika hyvältä jos ei oteta lukuun sitä, että ne lääkärin pelkäämät pienemmätkin follit tunkevat kovasti mukaan... Osa soluista oli jo eilen kooltaan 20mm ja monet tänään. Lääkäri oli vähän yllättynyt tästä mun loppuvaiheen kovasta spurtista. Kypsiä soluja pitäisi olla punktiopäivänä jopa 12, ja lisäksi vielä muutama pienempi. (Edellyttäen tietenkin, että kaikissa folleissa on oikea solu sisällä. Se jännittää minua ihan hirveästi!!!) Ensimmäisen kerran ikinä minua varoiteltiinkin hyperstimulaation riskistä - jo on aikoihin eletty! Lisäksi lääkäri sanoi, että punktion jälkeisen vointini mukaan vasta päätetään, voidaanko siirtää kahta alkiota, vaiko vain yksi, siis johtuen juuri tuosta hyperin riskistä. Ääk! Lisäksi Menopurin annostusta pienennettiin 150 yksikköön, ja huomenna Pregnyl -päivänä en pistä Menopuria enää ollenkaan. Synarela jatkuu vielä huomisen, ja maanantai onkin kokonaan lääkkeetön päivä.

Eilisestä alkaen on tuntunut painetta tuolla alakerrassa, erityisesti kun istahdan alas ja jos rakko on täynnä, ja lisäksi on jomotellut jonkun verran. Eli jotain siellä tapahtuu! Lisäksi alaselkää on vähän jomotellut, mutta se voi olla ihan vaan huonossa asennossa nukkumisesta ;) Siihen malliin tuntuu tuolla munasarjoissa, että on Luojan lykky, että minun ei tarvitse mennä töihin enää ennen punktiota.

Voi miten toivon, että tämä olisi nyt SE HOITO, jota olemme koko ajan odottaneet!!!

Netin keskustelussa oli pohdittu tätä lapsettomuutta ja sen vaikutuksia meihin, ja sitä miten voi oppia hyväksymään sen, että loppuelämä voi olla lapseton. Jäin tätä sitten miettimään, ja allekirjoitan sen, että olen tavallaan oppinut nauttimaan tästä elämästä ja kaikesta hyvästä ilmankin lapsia. Mutta! Itse koen sen enemmän niin, että olen oppinut nauttimaan elämästä ja ajattelemaan iloisia asioita siihen asti, kun niitä lapsia jossain vaiheessa tulee. Siis olen alkanut käsittää sen, että en voi tätä odotusaikaa rypeä vain murheen alhossa, vaan pitää yrittää touhuta kaikkea kivaa ja pitää mielensä iloisena. Minulla on jotenkin käsittämätön varmuus siitä, että saamme kaksi lasta (millä keinoin nyt sitten tulevatkaan), sitä on vaikea selittää. Ja voihan olla, että mielenterveyteni on järkkynyt ja kaikki tämä on orastavaa hulluutta ;) mutta siltä minusta nyt vain tuntuu. Jos myöhemmin osoittautuu, että olin väärässä niin sitten osoittautuu - minä olen kyllä ihmeissäni. En kuitenkaan ole vielä lainkaan valmis siihen ajatustyöhön, että loppuelämämme olisi lapseton. Raskastahan tämä tietysti on, ja odotusaika tuntuu aivan liian pitkältä... Pitää vain koittaa kuluttaa se jotenkin viihdyttävällä tavalla. Kuten nautiskelemalla Miehen aamiaiseksi valmistamista croissanteista ;) Siis heippa!