Sekalaisia mietteitä

Blogiin ei vähään aikaan ole ollut mitään kirjoitettavaa.
Tämän taipaleemme osalta ei ole mitään raportoitavaa, odotellaan vain tutkimustuloksia ja seuraavaa hoitoa. Mies käy tällä viikolla antamassa näytteensä ja minä seuraavalla viikolla alkukierron kokeissa. Sitten odotellaan seuraavaa lääkärikäyntiä, silloin onkin jo marraskuu. Aika kuluu kyllä hurjaa vauhtia, toisaalta hyvä niin.

Olen vähentänyt netissä surffailua, ainakin tämän asian äärellä pyörimistä. Olen tullut siihen pisteeseen, että en enää iloitse yhdestäkään kuulemastani - jollekin toiselle tapahtuneesta - plussauutisesta. Ja tuntuu, että plussa- ja vauvauutisia tulvii nyt joka suunnalta ja ne ovat alkaneet ahdistaa liikaa. Ihan oikeasti tuntuu siltä, että kun se tietty prosenttiosuus kuitenkin jää kokonaan ilman lasta, jokaikinen uutinen lisää sitä todennäköisyyttä, että juuri me jäämme ilman. Elämä hymyilee tällä hetkellä kaikilta muilta osin, ja yritän pysyä pois näiden asioiden ääreltä, jotta saisin säilytettyä muutoin iloisen mielialani. Aion keskittyä vain itseeni ja meihin, ja yrittää välttää parhaani mukaan kaikkea, mikä saattaa horjuttaa hyvää mieltäni. Olen ihan hirveän innoissani, sillä olemme lopultakin lyöneet hääkuviot lukkoon, ja piakkoin on tulossa talviloma, josta aiomme nauttia täysin siemauksin. Saamme nauttia auringosta, lämmöstä ja kiireettömästä yhdessäolosta.

Voi olla, että seuraavan hoidonkin aikana yritän minimoida tämän netissä pyörimisen ja keskittyä sen sijaan kaikkeen muuhun kivaan touhuamiseen. Minusta ei siis välttämättä kovin paljon kuulu. Ihanaa kyllä, kun täällä netissä on vertaistukea ja se on ihan mielettömän arvokasta, mutta tässä tilanteessa tuntuu, että mulla itselläni ei ole tässä tilassa kenellekään toiselle kovinkaan paljon annettavaa, tai kykyä tai voimia tsempata kovinkaan paljon. Aion suoda itselleni tämän itseeni käpertymisen, kyllä tässä niin kauan on tarvottu, että se lienee ihan oikeutettuakin ajatella itsekkäästi ja tehdä juuri niinkuin minusta hyvältä tuntuu.

Hyviä tunnelmia ja iloista mieltä kaikille!

Jatkon suunnittelua

Viimeinkin hetki aikaa istua rauhassa koneella. Hetken aikaa ainakin... Hirveä hullunmylly on ollut parin viikon ajan, paljon töitä - pari työmatkaa - ja lisäksi kaikkia muita menoja. Eilen kävimme siellä suunnittelukäynnillä, mutta sen jälkeen on taas menty tukka putkella, eikä olla juurikaan ehditty miettimään niitä asioita. Eilen illalla sängyssä oltaisiin voitu vaihtaa pari sanaa aiheesta, mutta nukahdin saman tien silmät suljettuani, ehtimättä ajatella ensimmäistäkään ajatusta - saati sitten sanoa sanoja ;) Kuitenkin varmaan hyvä, että on kaikenlaista muutakin ajateltavaa kuin vain tätä yhtä. Ikävä kyllä edelleen on kuitenkin paha mieli meidän puolesta ja tuntuu, että olemme ainoat, jotka tässä seikkailussa jäämme ilman vauvaa. Tietenkään niin ei ole, mutta hetkittäin vain tuntuu siltä.

Mutta siis asiaan, eli suunnittelukäyntiin :) Täytyy sanoa, että kylläpä jäi hyvä mieli siitä! Tuli sellainen olo, että hyvissä käsissä ollaan. Lääkäri otti oma-aloitteisesti puheeksi kaikki sellaiset vitamiiniasiat ja paljon muitakin asioita, joista olin edelliseltä lääkäriltä yrittänyt kysellä. Hänhän oli sitä mieltä, että sellaisilla ei ole juurikaan merkitystä. Ja oleellisinta lienee se, että meidät lähetettiin saman tien lisätutkimuksiin. Niihin menee paljon rahaa, ja jos olisimme aivan taipaleen alussa, monet niistä eivät olisi mitenkään välttämättömiä, mutta tosiaankin tämä uusi lääkärimme sanoi, että heillä olisi automaattisesti haluttu tehdä näitä lisätutkimuksia kahden, viimeistään kolmen epäonnistuneen hoidon jälkeen. Tämän allekirjoitan täysin.

Olimme käyntimme jälkeen aivan raivona vanhalle lääkärillemme, sillä tuntuu, että olemme tuhlanneet ihan hirveästi sekä rahaa, että aikaa. Suututtaa ihan mielettömästi. Voi olla, että noissa jatkotutkimuksissa ei ilmene mitään, mutta silti olen sitä mieltä, että haluamme tutkia kaiken, mikä mahdollisesti vaikuttaa asiaan. Ja kokeilla esim. pidempää viljelyä, senkin tämä uusi lääkäri otti heti puheeksi. Ja tuntui olevan suurimmassa osassa asioista eri linjalla vanhan lääkärimme kanssa. Tuntui kyllä kaikin puolin omemmalta sekä lääkäri, että paikka, ja mieli jatkon suhteen on hyvä. Molemmat totesimme kyllä eilen, että huh, kun tuntuu ihan kuin kaikki alkaisi taas alusta. Tietysti on huono asia, että olemme joutuneet tahkoamaan tämän asian kanssa näin kauan, mutta tuntuu hyvältä, että vielä on keinoja kokeiltavana. Tänään minusta imettiin yhdeksän putkiloa verta, kromosomi- ym. kokeet, ja seuraavan kerran tapaamme lääkärin 10.11., jolloin käymme läpi kaikki tulokset (vielä tulevat lisäkokeet heti seuraavan kierron alussa, sekä miehen lisätutkimukset) ja päätämme hoidosta. Jos aikataulu on odotettu, punktio tulisi viikolle 50. Siispä jouluna olisi seuraavan kerran tiedossa mahdollisen raskauden arvuuttelua, HUI!

Tunnelma on siis toiveikas ja odottava. Onneksi suunnittelemme tässä samalla häitämme, niin on paljon iloista ajateltavaa jatkossakin ;) Olen hurjan onnellinen ♥

Pieni kuulumispäivitys

Olen ollut pitkään hiljaa, koska ei ole ollut mitään sanottavaa.

Edelleenkin olen jotenkin lamaantunut, enkä oikein osaa muuta kuin odottaa tulevaa. Tällä viikolla on ollut paljon töitä ja on pitänyt kiirettä, se jatkuu vielä muutaman päivän. Tänään pidän vapaata, mutta huomenna lähden lyhyelle työmatkalle.

Uusi klinikka on nyt sitten valittu. Se oli vaikeaa, kun oli pari lupaavaa vaihtoehtoa, mutta toinen sitten kuitenkin tuntui enemmän oman kuuloiselta.

Veimme historiatietomme sinne lääkärin tutustuttavaksi ja menemme ensikäynnille ensi keskiviikkona. Vähän jännittää mennä ihan uuteen paikkaan! Jos hyvin käy, ja lääkäri on samoilla linjoilla itse laatimani hoitosuunnitelman kanssa (heh), aloitan sumuttelun jo samana päivänä, eli sitten onneksi loppuisi tämä toimettomana odottelu. Jännä kuulla, mitä mieltä lääkäri on historiastamme, kannattaako jo kokeiltuja keinoja vai haluaako kenties kokeilla jotain aivan uutta, suositteleeko lisäkokeita ja niin edelleen. Vähän malttamaton olen, mutta aion kyllä pitää jatkossa jalat tiukasti maassa. Katsotaan, mitä tuleman pitää. 

Kateuden pistoksia

Kun aloitimme hoidot olin varma, että minä jaksan olla positiivinen ja kannustaa meitä eteenpäin vaikka pettymyksiä tulisikin. Ajattelin, että olen iloinen ja tsemppaan Miestäni, jos hänelle joskus iskee uskonpuute. Ihan toivomallani tavalla en ole tässä onnistunut, itse olen tarvinnut tsemppausta ihan yhtä lailla ja monesti enemmänkin. Se on kuitenkin varmasti luonnollista, että horjutaan vuorotellen, ja tuetaan toinen toistamme. Mielestäni olemme kuitenkin onnistuneet olemaan toistemme tukena ja antamaan toiselle voimaa aina silloin kun sitä on tarvittu.

Haluaisin voida todeta, että olen onnistunut välttämään tiettyjä ei-toivottuja piirteitä itsessäni tämän matkamme aikana. En ikävä kyllä voi. Päällimmäisenä negatiivisista tunteista lienee kateus. En haluaisi olla kateellinen ihminen, enkä tähän asti ole sellainen oikeastaan ollutkaan. Onneksi kuitenkin pidän edelleen omasta elämästäni ja olen malttamaton elämään sitä eteenpäin. Minulla on valtavan paljon kaikkea sellaista onnea, josta pitkään haaveilin, ja osaan todellakin olla siitä kiitollinen.

Mutta on siis ikävä kyllä myönnettävä, että tällä hetkellä olen kateellinen kaikille lapsellisille. Niille, jotka ovat raskaana ja odottavat omaansa, saavat haaveilla ja suunnitella, tehdä hankintoja ja järjestellä paikkoja. Miettiä tulevaisuutta, sitä miten kasvattavat lapsensa ja järjestävät elämänsä. Heille, joiden ei tarvitse puolisonsa kanssa keskustellessaan asettaa sanojaan huolellisesti: ”Jos joskus saamme lapsia...”. He voivat sanoa: ”Sitten kun...”. Ja olen kateellinen heille, joilla jo on lapsia, ihan sama ovatko saaneet lapsensa hoidoilla vai luomusti. Ja heille, jotka ovat jo saaneet hoidoilla lapsen tai useamman, ja yrittävät seuraavaa. Jotenkin tuntuu, että tämän odotuksen on pakko olla erilaista, kun koti on tyhjä. Olemme kahdestaan. Uskon, että lapsen kaipuu on kova, vaikka niitä olisi jo entuudestaan, mutta jotenkin uskoisin, että on silti erilaista odottaa ja toivoa seuraavaa, jos saa viettää odotusajan lasta hoitaen. Vaikea sanoa, minulla kun ei ole kokemusta muusta kuin tästä omasta todellisuudestani.

Mielestäni nämä tunteet ovat normaaleja. Ja inhimillisiä. Tähän asti kateus ei juurikaan ole kuulunut keskeisimpään tunneskaalaani. Tämä lapsettomuus vain on niin kokonaisvaltainen ja koko elämää määrittävä asia. Enkä oikeastaan häpeä tunteitani. Haluaisin olla tuntematta näin, koska se olisi minulle helpompaa. Olisi paljon parempi olla ilman mitään negatiivisia tunteita, mutta kun ne nyt vain ovat olemassa. Ja kyllä, tällä hetkellä ajattelen näin, mutta koko ajan on esimerkiksi ollut itsestäänselvää, että haluaisimme usean lapsen. Eli jos meille suodaan joskus se yksi lapsi, tiedän sen jälkeen olevani yksi heistä, jotka toivovat sitä toista lastaan. Ja sitten tunnen ne tunteet ja näen sen tilanteen siitä näkökulmasta. Ja joku muu kenties kadehtii minua, ja ajattelee, että ensin olisi hänen vuoronsa, kun hänellä ei ole vielä yhtäkään.

Se on elämää: me kukin koemme asiat omasta näkökulmastamme, sellaisina kuin ne sillä hetkellä ja siinä elämäntilanteessa koemme, eikä siinä ole mielestäni mitään kummallista.

Pieni tunnelmapäivitys

Kävin eilen salilla. Vieressäni treenasi joku viimeisillään raskaana oleva. Kun hän poistui, tilalle tuli toinen raskaana oleva. Katsoin poispäin, purin hammasta, ja jatkoin itse treenaamista pikkuisen lujempaa. Jotenkin pitäisi vain osata olla ajattelematta tätä, ja kiinnittämättä huomiota jokaiseen muistutukseen siitä, mitä meiltä puuttuu.

Kävin myös pari päivää sitten pitkästä aikaa juoksemassa. Alku tuntui muutaman viikon tauon jälkeen melkoiselta lyllertämiseltä, mutta kyllä se sitten lähti sujumaan, ja jaksoin koko tunnin yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin ennen taukoa. Musiikilla on minuun valtava vaikutus, ja se kyllä kannustaa liikkuessa kummasti ja tietysti vaikuttaa mielialaan muutenkin. Soittimesta tupsahti korviini liveversio eräästä Kylien biisistä, ja kesken lenkin tuli kyyneleet silmiin, kun se kuulosti niin reippaalta ja hyväntuuliselta, ja yleisön aplodit ja koko tunnelma kuulostivat niin ILOISILTA... En kuitenkaan antanut surulle valtaa, vaan purin hampaat yhteen ja jatkoin juoksemista vielä pikkuisen kovempaa... Tuntui vaan ihan kamalalta, että itsellä tuntuu sellaiset vilpittömät ilon hetket olevan tällä hetkellä niin harvassa.

Vaikka ei tämä elämä pelkkää murheen alhossa rypemistä olekaan. Meillä on Miehen kanssa aina ihan hirveän hauskaa yhdessä, ja nauramme usein ja paljon. Kuitenkin tuntuu, että useimmiten iloisinakin hetkinä se suru ja huoli kuitenkin lymyää taustalla... Onneksi niitäkin rehellisesti hauskoja hetkiä onneksi on, jolloin kaikki murheet unohtuvat.

Uuden hoitopaikan valinta tuottaa päänvaivaa. Olen kuluttanut aikaa netissä ja yrittänyt vertailla paikkoja, mutta se on vähän vaikeaa. Mielipiteitä tuntuu olevan yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Pidän nykyisestä paikastamme muuten paljon, mutta ainoastaan haluaisin toisen lääkärin. Tuntuu kuitenkin aika oleelliselta jutulta, että lääkäri tuntuu hyvältä. Vaikeaa. Nyt mulla on onneksi pari päivää töitä, ja joudun pitämään taukoa näistä pohdinnoista. Ja aion muutenkin yrittää, että elämä ei pyörisi vain tämän yhden asian ympärillä... katsotaan, miten onnistuu.

Pää pullollaan ajatuksia

Palasin eilen illalla kotiin, ja vastassa oli maailman paras Mieheni, joka valmisti mulle saunan jälkeen loistavan illallisen kynttilöiden kera.

Sydämeni särkyi, kun jouduin jo reissussa ollessani ilmoittamaan hänelle, että menkat alkoivat. Olin hetken aikaa kahden vaiheilla ilmoitanko heti, vai sitten vasta kotiin tultuani, mutta päädyin ilmoittamaan heti. Yleensäkin mulla on tapana kertoa saman tien, jos mielessä on jotain tärkeää (vaikkakin jos joskus saisin kertoa uutisen raskaudesta, odottaisin ehdottomasti, että olisimme kasvotusten!), mutta olisin vain halunnut, että edes toinen meistä voi säilyttää toivonsa ja helliä unelmaa mielessään mahdollisimman pitkään. Kuitenkin ajatus siitä, että kerron heti kotiin tultuani, ja koko ilta menee murehtiessa, tuntui yksinkertaisesti vain liian sietämättömältä. Mies ei kuitenkaan kuulemma suostunut ajattelemaan asiaa vielä, ja eilen kotiuduttuani sain lohtuhalin, mutta muuten hän ilmoitti olevansa edelleen in denial... Se sopi mulle! Yllättävän hyvältä tuntui viettää herttainen ilta yhdessä kynttiläillallisen ja myöhemmin television kera sen sijaan, että olisin itkenyt silmät päästäni ja murehtinut. Itse en kuitenkaan voi ikävä kyllä totaalisesti blokata tätä tilannetta mielestäni johtuen jatkuvista menkkakivuista ja verenpaisumuksesta, mutta pystyin kuitenkin olemaan yhden illan ajattelematta tätä tilannetta sen kummemmin. Illalla sängyssä pääsin maailman turvallisimpaan kainaloon.

Kaikki järjestyy kyllä.

Oloni tuntuu ihmeen normaalilta. Puhuimme Miehen kanssa Skypessä ollessani matkalla, ja ihmettelin kun hän oli niin tasapainoisen oloinen. Hän sanoi, että luultavasti vain huijaa itseään, ja toivottavasti ei tule kaikki joku päivä kerralla ulos... Itsestäni tuntuu ihan samalta. Nyt on ihmeen tyyni olo, mutta tosiaankin sellainen fiilis, että saa nähdä, jos joku päivä sitten romahtaakin ihan kunnolla. Tuntuu, että tätä pettymystä ei pystynyt ihan täysillä suremaan, kun ensin ei työmenoista johtuen voinut, ja nyt en sitten enää haluaisi, kun olo kuitenkin on jo vähän parempi. Ajattelin sittenkin jättää sen peiton alla parkumisen väliin, ja palata sen sijaan liikunnan pariin. Nyt on ollut taas muutama laiskotteluviikko hoidon takia, ja haluan palata takaisin jo aiemmin aloittamaani kuntoiluprojektiin.

Tämä kaikki on taas saanut minut ajattelemaan adoptiota enemmän. Haluan kuitenkin vielä yrittää hoidoilla, mutta mahdollisen adoptioprosessin aloittaminenkaan ei saisi enää paljon lykkääntyä, siinä kun ei olisi yhtään aikaa hukattavaksi. Tuntuu kuitenkin ihan hullulta, että vaikka vielä yrittäisimme hoidoilla, ja vaikka tärppäisi esimerkiksi vasta vuoden kuluttua (tai kahden, tai kolmen... mikä sekin tuntuu tämän jo kuluneen ajan lisäksi piiitkältä ajalta, liian pitkältä), saisimme lapsemme kotiin silti aikaisemmin, kuin adoption kautta! Ei kuitenkaan voi tietää, onnistummeko ikinä, vaikka yrittäisimme koko loppuelämämme.

Haluaisin meidän perheemme kokoon niin pian kuin mahdollista! Olen aivan kahden vaiheilla, mitä tehdä, kun hoidot pitäisi olla jo kokonaan käyty loppuun, jos adoptioprosessin aloittaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että ilmeisesti papereiden lähettämisestä kuluu kuitenkin puoli vuotta tai jopa vuosi, ennenkuin pääsee edes ensimmäiseen neuvontaan. Onko fuskausta jos lähettää paperit ja koittaa kuitenkin vielä hetken hoidoilla? Vaikka hoidot onnistuisivat, hakemuksemme ei vielä kuitenkaan tavallaan tuhlaisi edes kenenkään muun aikaa, jos prosessi ei edes ehtisi alkamaan siinä ajassa. Vaikeaa! Ja tiedän senkin, että tarkoitus olisi jo alkaa kasvaa ja kypsyä ajatukseen tulevasta adoptiolapsesta heti, kun lähettää paperit ja siten aloittaa prosessin. Toisaalta enhän edes tiedä saammeko adoptiolupaa, tai ehdimmekö edes iän puolesta saamaan adoptiolasta koskaan, mies on jo täyttänyt 40 vuotta, eli kovin montaa vuotta ei ole enää aikaa. Kunpa tietäisin, mitä tehdä! Joku kysyi olemmeko ajatelleet lahjasoluja, mutta se ei jotenkin tunnu omalta vaihtoehdolta. Ja vaikka itse ehkä pystyisin kypsymään siihen ajatukseen, en usko, että se olisi Miehelleni helppoa. Ja itsestänikin tuntuu siltä, että jos olisin raskaana ja synnyttäisin, haluaisin lapsen olevan puolet meitä kumpaakin... Se voi tuntua hullulta, kun kuitenkin haluaisin adoptoida, ja tiedän, että rakastan lastamme ihan samalla tavalla, oli hän sitten biologisesti meidän tai ei. Mutta luotan vaistooni, ja siihen, mikä minusta tuntuu oikealta ratkaisulta meille. Adoptio tuntuu minusta hyvältä ajatukselta, on aina tuntunut, ainoa asia, mikä siinä tuntuu vaikealta on tuo pitkä odotusaika. Sydämeni särkyy, kun ajattelen kaikkia niitä lapsia, jotka ovat jossain vanhempaa vailla ja kaipaavat omaa kotia.

No, papereiden postittaminen joutuu nyt joka tapauksessa kuitenkin vielä pari kuukautta odottamaan. Tarvitsemmehan sen papin aamenenkin ennen sitä ;)

Mutta kuten jo aiemmin totesin, aiomme yrittää vielä hoidoilla, ja aiomme vaihtaa hoitopaikkaa ja haluan sellaisen lääkärin, josta pidän ja joka tuntuu hyvältä. Pyysin nykyisestä hoitopaikastamme historiatietomme, ja melkoinen paperipumaska sieltä postissa tupsahtikin... Selailin sen läpi, ja pysähdyin kohtaan, jonka lääkäri oli kirjoittanut viidennen ICSI:mme jälkeen: ”Pidän raskauden alkamismahdollisuutta realistisena.” Hyvä näin. Haluaisin seuraavan hoidon heti kun se on mahdollista. Harmittaa taas rahanmeno, siihen menee sitten veronpalautukset. Lisäksi katselimme aikatauluja, ja näillä näkymin punktio ja alkionsiirto sattuisivat marraskuun talvilomaviikollemme, jota olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Tarkoitus oli lähteä silloin kauan odotetulle, pitkälle yhteiselle lomalle, mutta kuten niin monet muutkin lomasuunnitelmat näiden hoitojen aikana se saa nyt sitten jäädä. Se kirpaisee, olisimme todella kaivanneet yhteistä aikaa. Mutta jo lääkekatonkin takia hoito olisi hyvä tehdä tämän vuoden puolella, ja joulukuulle sitä ei voi jättää, kun ei voi ottaa sitä riskiä, että homma menee pieleen jonkun klinikan joulutauon takia...

Tulipa kirjoitettua paljon... tuntuu olevan niin paljon ajatuksia mielessä pyörimässä!

Olisi ehkä hyvä käydä jonkun ammattilaisen kanssa keskustelemassa. Lupaan harkita sitä, jos tämä blogiin kirjoittaminen jatkossakin lähtee lapasesta, ja puhuttavaa tuntuu olevan liikaa ;)

Jostain syystä tämä onneksi kuitenkin helpottaa, ja auttaa vähän järjestelemään ajatuksia.