Kateuden pistoksia

Kun aloitimme hoidot olin varma, että minä jaksan olla positiivinen ja kannustaa meitä eteenpäin vaikka pettymyksiä tulisikin. Ajattelin, että olen iloinen ja tsemppaan Miestäni, jos hänelle joskus iskee uskonpuute. Ihan toivomallani tavalla en ole tässä onnistunut, itse olen tarvinnut tsemppausta ihan yhtä lailla ja monesti enemmänkin. Se on kuitenkin varmasti luonnollista, että horjutaan vuorotellen, ja tuetaan toinen toistamme. Mielestäni olemme kuitenkin onnistuneet olemaan toistemme tukena ja antamaan toiselle voimaa aina silloin kun sitä on tarvittu.

Haluaisin voida todeta, että olen onnistunut välttämään tiettyjä ei-toivottuja piirteitä itsessäni tämän matkamme aikana. En ikävä kyllä voi. Päällimmäisenä negatiivisista tunteista lienee kateus. En haluaisi olla kateellinen ihminen, enkä tähän asti ole sellainen oikeastaan ollutkaan. Onneksi kuitenkin pidän edelleen omasta elämästäni ja olen malttamaton elämään sitä eteenpäin. Minulla on valtavan paljon kaikkea sellaista onnea, josta pitkään haaveilin, ja osaan todellakin olla siitä kiitollinen.

Mutta on siis ikävä kyllä myönnettävä, että tällä hetkellä olen kateellinen kaikille lapsellisille. Niille, jotka ovat raskaana ja odottavat omaansa, saavat haaveilla ja suunnitella, tehdä hankintoja ja järjestellä paikkoja. Miettiä tulevaisuutta, sitä miten kasvattavat lapsensa ja järjestävät elämänsä. Heille, joiden ei tarvitse puolisonsa kanssa keskustellessaan asettaa sanojaan huolellisesti: ”Jos joskus saamme lapsia...”. He voivat sanoa: ”Sitten kun...”. Ja olen kateellinen heille, joilla jo on lapsia, ihan sama ovatko saaneet lapsensa hoidoilla vai luomusti. Ja heille, jotka ovat jo saaneet hoidoilla lapsen tai useamman, ja yrittävät seuraavaa. Jotenkin tuntuu, että tämän odotuksen on pakko olla erilaista, kun koti on tyhjä. Olemme kahdestaan. Uskon, että lapsen kaipuu on kova, vaikka niitä olisi jo entuudestaan, mutta jotenkin uskoisin, että on silti erilaista odottaa ja toivoa seuraavaa, jos saa viettää odotusajan lasta hoitaen. Vaikea sanoa, minulla kun ei ole kokemusta muusta kuin tästä omasta todellisuudestani.

Mielestäni nämä tunteet ovat normaaleja. Ja inhimillisiä. Tähän asti kateus ei juurikaan ole kuulunut keskeisimpään tunneskaalaani. Tämä lapsettomuus vain on niin kokonaisvaltainen ja koko elämää määrittävä asia. Enkä oikeastaan häpeä tunteitani. Haluaisin olla tuntematta näin, koska se olisi minulle helpompaa. Olisi paljon parempi olla ilman mitään negatiivisia tunteita, mutta kun ne nyt vain ovat olemassa. Ja kyllä, tällä hetkellä ajattelen näin, mutta koko ajan on esimerkiksi ollut itsestäänselvää, että haluaisimme usean lapsen. Eli jos meille suodaan joskus se yksi lapsi, tiedän sen jälkeen olevani yksi heistä, jotka toivovat sitä toista lastaan. Ja sitten tunnen ne tunteet ja näen sen tilanteen siitä näkökulmasta. Ja joku muu kenties kadehtii minua, ja ajattelee, että ensin olisi hänen vuoronsa, kun hänellä ei ole vielä yhtäkään.

Se on elämää: me kukin koemme asiat omasta näkökulmastamme, sellaisina kuin ne sillä hetkellä ja siinä elämäntilanteessa koemme, eikä siinä ole mielestäni mitään kummallista.