Jäähyväiset

Nyt on aika luopua tästä blogista.

Yhden tarinan loppu on toisen tarinan alku.

Meidän perheeseemme syntyi vuoden alussa toinen maailman ihanin, rakkain ja hurmaavin poika. Esikoisemme pikkuveli.

Nyt tunnen voivani sanoa meidän lapsettomuustarinamme päättyneen. Eräällä tavalla päättyneen - en tule koskaan unohtamaan miten tähän on päästy. Edelleenkään en tunne lisäksemme kuin yhden pariskunnan, joka on käynyt läpi useamman hoidon kuin me (ja vielä odottavat omaa ihmettään, kunpa se heille suotaisiin). Vain vähän reilut 2 vuotta sitten en tiennyt, saammeko ikinä yhtään lasta, ja nyt meille on suotu kaksi ihmettä. Tuntuu edelleen ihan epätodelliselta, voiko tämä tosiaan tapahtua meille!?

Vaikka en koskaan unohda matkamme vaiheita, lapsettomia emme enää ole. Jo esikoisen syntymän jälkeen olen pystynyt vitsailemaan lasten "tekemisestä" (ja mikä ettei - meillähän ne juuri onkin tekemällä tehty...). Lisäksi haaveilemme kolmannesta lapsesta. En tiedä, onko se lainkaan realistista, mutta niin tai näin, se on aivan oma tarinansa, ei enää lapsettomuustarina.

Raskaudessa kaikki sujui tälläkin kertaa hyvin. Loppuraskaus oli hankala, oli kovia lonkkakipuja ja milloin mitäkin (suurin murhe oli, etten voinut touhuta esikoisen kanssa niin paljon kuin olisin halunnut), mutta vauvalla ei missään vaiheessa mitään ongelmia. (Alkuraskauden verenvuodot pelästyttivät, mutta niistä selvittiin säikähdyksellä.)

Uusi pikkuinen tuntuu rauhalliselta ja ainakin toistaiseksi tyytyväisemmältä kuin esikoinen aikoinaan, mutta niin on äitikin. Vauvanhoito sujuu tuoreesta muistista rutiinilla. Googlen hakuhistoria onkin tällä kertaa muodostunut vauvanhoidossa askarruttavien asioiden sijaan alatiesynnytyksestä palautumiseen liittyvistä kysymyksistä... Tämä kuopus kun syntyi alakautta. Eikä helposti - oli iso, reilusti yli nelikiloinen poika. Se on kuitenkin takanapäin, viikon verran kesti enin toipuminen ja sen jälkeen alkoi elämä voittaa. Sen verran tuoreessa muistissa kaikki kuitenkin on, että vitsailin jo Miehelle että jos sen kolmannen lapsen voisi saada a) ilman hoitoja, b) ilman raskaana olemista ja c) ilman, että tarvitsee synnyttää mitään kautta, niin olisin iloinen ; ) Mutta pahimmat muistot synnytyksestä ovat alkaneet jäädä taka-alalle, ja avoimin mielin suhtaudun jo jatkoon.

Kiitos kaikille matkallamme mukana olleille.

Lapsettomuus hoitoineen, ja kaikkine siihen liittyvine ajatuksineen ja asioineen on asia, jota ei kannata käydä läpi yksin. Itse en olisi selvinnyt ilman vertaistukea, ja sitä on ollut paljon. Ikävän paljon - surullista, että asia koskettaa niin monia.

Sanat eivät riitä kuvaamaan, miten kiitollinen olen siitä mitä olemme saaneet. Lupaan, että en hetkeksikään unohda,  miten satumainen onni meitä on kohdannut.

Edelleen toivon, ja tulen aina toivomaan, että kaikki sitä toivovat oman ihmeensä myös saisivat ♥

Kiitos,

Tunteellinen Siili

PS. Jatkan kuulumistemme kertomista toisessa blogissa, jossa kirjoittelen toisinaan muustakin mielessä pyörivästä, kuin lapsista. Mikäli haluat seurata touhujamme, kerron niitä osoitteessa http://nununblogi.blogspot.fi/ : )

Edit. Uuden blogin osoite lisätty.

7+2...

... eli jokohan nyt uskaltaisi kertoa, että ensimmäinen hoitomme pojan syntymän jälkeen onnistui. Toissapäivänä kävimme varhaisultrassa katsomassa, miten pikkuinen sydän jumputti pontevasti ♥ Tuolloin maanantaina (7+0) koko vastasi viikkoja 7+2. Olo on tietysti sanoinkuvaamattoman onnellinen. Voiko meillä olla näin hyvä onni, että onnistuimme heti uudelleen...!? Tämä hoito oli meidän 8. ICSI:mme, ja toteutettiin täysin samalla kaavalla kuin edellinen, onnistunut hoito. Alkioita jäi eri vaiheiden jälkeen jäljelle kaksi siirtokelpoista. Molemmat siirrettiin ja toinen tarrasi kiinni. Jälleen vain toivomme, että kaikki sujuu loppuunkin asti hyvin, ja saamme murusen - poitsun pikkusisaruksen - kotiin ja syliin asti ♥ Kyllä niitä ihmeitä vaan voi tapahtua pitkänkin odottelun jälkeen, sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka kiitolliselta olo nyt tuntuu. Toki jännittää, mutta nyt ei voi muuta kuin vain toivoa, että kaikki päättyy onnellisesti. Vointini on ollut erinomainen, kuten viimeksikin, ainoa oire on oikeastaan väsymys. Ennen plussaamista ei myöskään ollut juurikaan mitään tuntemuksia. Samalla tavalla, kuin viime kerralla, oli 8-9 päivän kuluttua siirrosta aavistus vuotoa ja kuukautiskipuja. Siitä muuten taisin aavistaa plussan jo aiemmin, kun raskauden ajan mahassa ollut, ja sittemmin kadonnut linea negra joskus viikon kuluttua siirrosta yhtäkkiä palasi näkyviin!

Poitsun kuulumisia pitää myös vähän kertoa. Hampaita on suussa kuusi. Vähän sairastelua on ollut kuukauden ajan, flunssaa ja korvatulehdusta, mutta nyt on saanut olla ihan terveenä viikon verran. Ja on viikon ajan nukkunut kaikki yöt heräämättä! Koko sairastelun ajan yöt olivat melkoista hulinaa, joten tämä on tuntunut kovasti luksukselta : ) Meidän pikkuinen onkin sen verran unissaan pyörivä tapaus (nyt vasta ollaan kunnolla tämä havaittu, kun on nukkunut yöt putkeen...), että eipä varmaan pysty kovin aikaisin laidattomassa sängyssä nukkumaan. On sängyssä milloin mitenkin päin, välillä pylly pystyssä taivasta kohti, välillä pitkin sängyn päätylaitaa. Välillä peittokasan päällä lähes istuvana! Hänellä on sängyssä roikkumassa myös pehmolelu, johon saa kiinnitettyä varatutin. No, kerran oli nukahtanut pehmolelussa roikkuen, varatutti suussaan : )

Poika seisoo tukevasti tukea vasten (ja saa otettua tukea ketterästi yllättävän korkeistakin paikoista, sanoimme pöytäliinoille hetkeksi hei hei...), ja saattaa ottaa pari askelta, jos pitää häntä kädestä kiinni, tai ihan vaan sivuttain tukea vasten. Ryömiminen vaihtui pari viikkoa sitten vauhdikkaaseen konttaukseen. Seisoessaan meinaa välillä unohtaa, ettei vielä osaa kävellä, ja heittää kädet irti tuesta ikäänkuin lähteäkseen liikkeelle... ja kaatumisia tulee, kun keskittyminen herpaantuu. Viikon ajan harjoiteltiin kovasti karkeampien ruokien syömistä (sormiruokailua on myös vähän testailtu, ja kivaa on ollut), kun alkuun oli tosi hankalaa. Mikään sileää sosetta paksumpi ei mennyt alas, ei edes liian paksuksi jäänyt tasainen puuro, vaan jos suuhun eksyi yhtään suurempi palanen tuli jopa oksennus. Viikon treeni tuotti tuloksen, ja nyt alas menee jo yllättävän möykkyinen ruoka. Korvatulehduksen bongaaminen pitkittyneen flunssan jälkeen oli muuten haasteellista, sillä poika on aina repinyt korviaan(!?!), jos ei ole tykännyt tarjotusta ruuasta, eli oli vaikea tietää, milloin korvissa tuntuu pahalta, ja milloin taas ruoka vain oli pahaa ; )

Mitään sanantapaisia ei vielä tule ulos, mutta sen sijaan poitsu mölisee hurjat määrät siansaksaa ("vävvävvää", "ättättäää") ja aivan käsittämättömiä kiljumisia ja karjahteluita... Pulina alkaa, kun ottaa äänenvaientimen eli tutin pois. Tuttia syö aina nukkuessaan, ja muutenkin, jos sattuu lattioilta pyörimästä (tai esim. olohuoneen pöydältä...) sellaisen bongaamaan. Kerran muuten nukkumaan mennessään sattui päästämään äänen, joka kuulosti ihan siltä kuin olisi heleällä äänellä toivottanut meille "Hyvää yötä!" : D Se nauratti. Poitsu on aina aurinkoinen ja iloinen - nälkää, väsymystä, tylsyyttä ja hetkittäisiä silmittömiä kiukunpuuskia lukuunottamatta ;) - ja nauraa vähän väliä kaikelle ääneen. On oppinut ojentamaan kätensä ylös, kun on pääsemässä syliin. Ojentaa käden pyydettäessä. Rakastaa vettä, ja veteen päästessään läiskyttää ja läiskyttää nauraen. On ihan pohjattoman utelias ja touhukas. Rakastaa lastenohjelma Noksua, jota Ylen Areenasta aina saa ruokailun jälkeen katsella (sen sijaan esim. muumit eivät kiinnosta yhtään!). Kun tuon Noksun tunnussävel kajahtaa ilmoille, meinaa aina revetä liitoksistaan, kun innostuu niin kovin. Rakastaa myös lastenlaulu Magdaleenaa : ) Emmekä pysty kuuntelemaan kauaa hänen huoneensa lattialla (pitää siirtää johonkin muualle...) olevaa radio/cd-soitinta, kun poitsu innostuu niin sieltä kuuluvasta musiikista, että hakkaa soitinta ja nousee sitä vasten, ja cd:t pomppivat ja musiikki katkeaa vahingossa. Poika on myös aika reippaan oloinen, ja vaikka viihtyykin sylissä, on sen verran itsenäinen, että viihtyy itsekseen ympäristöään tutkien, eikä hermostu yhtään, jos poistun näköpiiristä (poikkeuksena vaatekaupat, siellä ei pidä siitä, jos äiti häviää näkyvistä ;)) Vilkuttamisesta ja taputtamisesta meidän poitsulla ei muuten ole vielä minkäänlaista käsitystä!

Tässä vähäsen meidän elosta. Mietin tässä, kirjoittelenko jatkossa ahkerammin. Olen kyllä tauollakin seuraillut muiden kuulumisia : )

Sunnuntai

Eilisen sunnuntaipäivän tapahtumien kulun voisi tarkistaa suoraan tuolta juniorin normipäivän kuvauksesta. Ei tainnut tapahtua mitään sen kummempaa. Illalla poitsu sai jokailtaisen hysteriakohtauksen, kun vain nauraa räkättää ääneen kaikelle. Siihen riittää ihan vain äidin tai isin hymyilevän naaman näkeminen - hymyilevän pehmolelun näyttäminen saakin sitten jo galaksit räjähtämään. Lisäksi poika kiljahteli, ja sekös vasta olikin hauskaa, kun äiti matki kiljumalla samalla tavalla. Oi näitä aikoja, kun isi ja äiti ovat vielä maailman hauskimpia tyyppejä. Joka ilta poika myös painii pehmolelujen (useimmiten Myyrän) kanssa hullun lailla, se on aika hauskaa seurattavaa.

Päivän kohokohta: Pojan jokailtainen hysteriakohtaus, kun vain nauraa räkättää ääneen.

Radiosta sattui muuten eilen taas kuulumaan tämä Arttu Wiskarin Ikuisesti kahdestaan -biisi, joka kertoo lapsettomuushoidoissa käyvästä parista. Ensimmäisen kerran biisin kuultuani itkin vuolaasti. Ei sitä vain osaa sanoin kuvailla, miten kiitollinen olen siitä, että jaksoimme tarpoa hoidoissa ja uskoa. Tai jos ei aina edes uskoa, niin sentään toivoa, sillä niin kauan kuin jaksaa pitää yllä toivoa, on unelma myös mahdollista saavuttaa. Joka päivän jokaisen hetken olen kiitollinen siitä, mitä olemme saaneet, ja että saan elää juuri tätä elämäni onnellisinta aikaa ♥ Matka tähän ei unohdu koskaan. Kuitenkin, siitä pitkästä matkasta huolimatta, joka meillä jo on takanamme, tuntuu, että tarina on vasta alussa. Enkä usko elämässäni koskaan olleen aikaa, jolloin olisin tuntenut olevani enemmän elossa kuin juuri nyt. Pari iltaa sitten pojat saunoivat, ja sen jälkeen paistettiin takassa makkaraa. Sydän tuntui halkeavan onnesta, kun katselin isänsä sylissä istuvaa, punaposkista, takkatulta tuijottavaa pientä poikaa ♥

Hauska yhteensattuma muuten, että juuri kun kirjoitin tätä kohtaa, radiosta sattui kuulumaan Elämän nälkä (Suvi Teräsniskan Kuorosota -versio), joka antoi minulle hurjasti voimia hoitojen aikana. Se olikin jo toinen kappale tälle aamulle (ennen sitä kuullun Eläköön elämä -kappaleen lisäksi), jonka tahdissa lauloin ja tanssin yhdessä ääneen nauravan pojan kanssa. Siihen tiivistyy toistaiseksi tämän maanantaisen, aurinkoisen aamupäivän tunnelma. Seuraavan hoidon aloitus on melko lähellä, mutta kuten olin aiemmin ajatellutkin, siihen lähteminen tuntuu aivan erilaiselta, kuin aiempiin. Minullahan on jo valmiiksi kaikki, mitä olen toivonutkin. Rakkautta kuitenkin riittää jaettavaksi, ja sanoinkuvaamattoman paljon tuota pikkusisarusta toivotaan.

Tähänastinen matkamme

Ajattelin, että voisin kertoa vähän lähemmin hoitohistoriastamme.
Alusta asti oli selvää, että helposti ei tärppää, ja ainakaan luomusti, sillä Miehen aiemmasta syöpäsairaudesta johtuen siittiömäärä on alentunut. Ajattelen niin, että jos nämä lapsettomuushoidot ovat se hinta, mikä pitää maksaa siitä, että olen saanut hänet elämääni, tämä on vielä pientä. Tärkeintä on se, että hän parantui, ja saa olla täällä kanssani arkea ja tätä elämää jakamassa. Edelleen joka päivä ihmettelen, kuinka onnekas olenkaan ollut, kun olemme saaneet tavata toisemme :)

Aloitimme yrityksen joulukuussa 2008, ja jatkoimme reilun vuoden ovulaatiotestien avulla. Ei tuloksia. Maaliskuussa 2010 menimme tarkempiin tutkimuksiin yksityiselle (päädyimme menemään suoraan yksityiselle, sillä emme halunneet tuhlata yhtään aikaa julkiselle jonottamiseen), ja huhti- ja kesäkuussa tehtiinkin jo inssit. Tulokset negoja. Klinikan kesätauon jälkeen elo-syyskuussa 2010 tehtiin ensimmäinen IVF/ICSI. Kaikki hoitomme on tehty samalla lääkecoctaililla: Puregon 100-200 IU, Orgalutran ja Lugesteron. Tätä muutettiin vasta tähän meneillään olevaan kuudenteen ICSI:in.

Aloitin varsinaisen hoitopäiväkirjan pitämisen vasta toisesta ICSIstämme, mutta muistelen, että ensimmäisessä hoidossa saatiin 8 solua, joista 4 hedelmöitettiin IVF:llä ja 4 ICSI:llä. IVF:llä ei hedelmöittynyt yhtään, ICSI:llä kaksi, jotka jatkoivat jakautumista ja olivat 4-soluisia. Yksi siirrettiin, tulos negatiivinen.Toinen, pakastettu alkio siirrettiin lokakuussa, sulatuksessa hävisi kaksi solua... tulos negatiivinen. Seuraava hoito, kuten kaikki sitä seuraavat, tehtiin pelkästään ICSI:nä. Lokakuun lopulla tehtiin siis toinen ICSI, tuloksena vain yksi hedelmöittynyt alkio, joka oli 3 pv:n viljelyn jälkeen 7-soluinen. Punktiossa saimme silloin perjantaina neljä solua, ja lauantaiaamuna kuulimme, että vain tuo yksi oli hedelmöittynyt. Jouduimme odottamaan maanantaihin elämäni pisimmät päivät ja tunnit jännittäessämme, onko alkio jatkanut jakautumista... Oli, mutta tulos parin viikon päästä (testipäivän sattuessa isänpäivälle) negatiivinen.

Seuraava mahdollinen hoitokierto siirtyi klinikan joulutauon vuoksi, tositoimissa oltiin tammikuussa 2011. Tuloksena 6 kypsää solua, joista 5 hedelmöittyi, mutta vain 2 jatkoi jakautumista. Ensimmäinen kahden alkion siirtomme (4-soluisia, ihan hyvälaatuisia), pakkaseen ei mitään. Tulos negatiivinen. Maaliskuussa 2011 oli neljäs ICSI:mme. Saimme 4 solua, joista hedelmöittyi ensin vain yksi, mutta myöhemmässä tarkistuksessa oli – hieman jälkijunassa – hedelmöittynyt myös toinen. Toinen 4-soluinen top, toinen 2-soluinen ja hitaampi. Molemmat siirrettiin, pakkaseen ei mitään. Tulos negatiivinen. Toukokuussa oli viides ICSI:mme. Seitsemästä saadusta solusta hedelmöittyi kolme. Kaksi jakautui, molemmat 4-soluisia, toinen top ja toinen 3-luokkaa. Molemmat siirrettiin. Tulos negatiivinen. Kaikissa hoidoissa menkkakivut on alkaneet jo aikaisimmillaan neljän päivän, viimeistään viikon kuluttua siirrosta, mikä on tuntunut aina tosi lannistavalta. Olemme olleet hieman tyytymättömiä lääkärin haluttomuuteen kokeilla mitään uutta. Varmasti hän tietää paremmin, ja on kyllä erittäin asiantunteva ja pätevä, mutta tuntuu vähän oudolta tehdä noin monta hoitoa täysin samalla kaavalla, kun mitään yritystäkään kiinnittymiseen ei näytä olleen... No, nythän noita sitten muutettiin, katsotaan onko vaikutusta asiaan. Jännittää vähän, kun ei voi tietää, onko tästä haittaa vai hyötyä, että vaihdettiin lääkkeet, ja lisäksi lyhyestä kaavasta pitkään... hui!!!

Siinäpä se kokonaisuudessaan. Aika rankalta tuntuu se, että emme koskaan saa pakkaseen mitään, vaan joudumme aina aloittamaan koko show´n alusta. Hoitojen määrä tuntuu paljolta, mutta alkionsiirtojahan meillä on takana vasta kuusi. Monilla on takana paaaljon suurempi määrä alkionsiirtoja, ennenkuin plussa joskus ilmestyy testiin. Rahanmenosta nyt on turha puhuakaan... mutta ainakin tähän asti olemme selvinneet. Tämä on tärkeintä. Hetkittäin tietysti ärsyttää, että koko muu elämä on paussilla, kaikkia suurempia hankintoja olemme joutuneet lykkäämään taloudellisista syistä. Mutta jos tavoite joskus saavutetaan, kaikki on ollut sen arvoista. Ja oikeastaan muutenkin, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa missään vaiheessa ollutkaan, kuin yrittää kaikkemme, toivomme lasta niin kovasti.

Voi kun se nyt lopultakin onnistuisi...!!!

Here we go again

Tänään ne sumutukset sitten alkoivat - homma jatkuu jälleen. Mulle ei ollut siis entuudestaan tuttu tuo Synarela, mutta eipä se kovin kummoiselta tuntunut. Vähän kuin Nasolinia olis suihkaissut... Hivenen vaan huolettaa sivuvaikutukset, kun eivät lääkeselosteen mukaan vaikuttaneet kovin mieltä ylentäviltä... No, jos parta kasvaa niin ajetaan pois, ja "mielialan horjuvuus" nyt on ollut vakituisena seuralaisena jo muutenkin ;) En vain yhtään tiedä, miten kauan normaalisti kestää, että alkaa sivuvaikutuksia tuntua, jos on tuntuakseen. No, se selvinnee aikanaan.

Ihanaa, kun päästään taas asiassa eteenpäin. Kulunut kesä on tehnyt hyvää, kun ajatukset eivät ole pyörineet vain tämän yhden asian ympärillä. Kaikkialta tulvivat vauvauutiset vain ovat hieman surettaneet, ja olen miettinyt, mistä se johtuu. Olen aivan hirmuisen iloinen kaikkien puolesta, ja erityisesti tietenkin mieltä lämmittää hoidoilla raskautuneet. Tuntuu, että sittenhän se voi sattua meidänkin kohdalle. Kuitenkin hetkittäin iskee se lannistunut ihmeet tapahtuvat tosiaankin muille -olo. Että tuntuu, kuin joka kerta, kun joku muu onnistuu, todennäköisyys sille, että meidän vuoro jää tulematta, kasvaa... Hullua, tiedän. Tiedän myös, että suurin osa meistä hoidoissa räpistelevistä miettii toisinaan samaa, en ole ajatukseni kanssa yksin. Mutta eräs viisas palstatuttava taannoin sanoi, että "jos ei veikkaa, ei voi voittaa", ja niinhän se on. Niin kauan on toivoa, kun edes yritetään.