Piikitin äsken toisen kerran Menopuria, ja täytyy sanoa, että onpa ihana piikitettävä!!! :) Ei tunnu missään! Ihana muutos siihen Pergoverikseen, joka piti hampaat irvessä aina puskea sisään, huh. Toivotaan, että Menopur osoittautuu hyväksi muiltakin osin... En millään jaksaisi odottaa sitä maanantain seurantaultraa, palan halusta saada kuulla, miten lääke tehoaa. Ja myöskään en millään jaksaisi odottaa kaikkea muuta... Punktiota ja siirtoa, kunhan siihen vain päästäisiin. Haluan, että tämä homma etenee!!!
Ärsyttää myös, kun tavallaan lykkään sosiaalisuuttani myöhemmäksi... Samaa olen tehnyt koko tämän hoitotaipaleen ajan. Jälleen piilotin naamakirjassa yhden (puoli)tutun, kun rupesi tulvimaan tuutin täydeltä masukuvia. En vain enää jaksa tai halua nähdä mitään sellaista, ennen kuin se ihme joskus on omalla kohdalla. Jos oma tilanteeni olisi normaali, olisin laittanut iloiset onnittelut menemään, ja jatkanut omia puuhiani. Nyt vain jotenkin olen tuudittautunut siihen, että vasta sitten kun meidän tilanne on hyvä ja iloinen, jaksan sirkuttaa iloisesti myös muille... En vain tiedä, kauanko siihen menee. Suututtaa myös tuleva joulu. Jälleen kerran kirjoitamme joulukortteihin vain meidän kahden nimet, vaikka niin kauan jo olisimme halunneet voida lisätä siihen pikkuisemmekin nimen. Ehkä sitten ensi jouluna...?
Lisäksi minun tehtävänäni on kuulemma päättää, vietämmekö joulun kahdestaan täällä, vai lähdemmekö sukulaisten luokse... Se (mahdollinen) testipäivä kun tosiaan sattunee siihen joulun tienoille, ja pitää miettiä, haluanko käsitellä lopputulosta - oli se sitten kumpi vaan - kotona vaiko ihmisten ilmoilla...
No, siihen on vielä aikaa. Monta piikkiä on pistettävä ennen sitä, ja monta hermostuttavaa hetkeä käytävä läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti