Rakenneultra

Huh! Eilen oltiin rakenneultrassa, jossa kaikki näytti olevan niinkuin pitääkin!!! Olo on niin onnellinen ♥ Pikkuinen vastasi täysin viikkoja (20+2), tosin pään koko oli pikkuisen jäljessä, viisi päivää. Kuulemma kahdenkin viikon heitto on siinä kuitenkin normaalia. Painoa kaverilla oli 340g.

Tuo ultra oli aivan mahtava kokemus, aivan mieletöntä oli katsella kaikkia niitä osia joista pikkuisemme koostuu. Ultraaja oli aivan ihana, ja teki käynnistämme todella hienon, selitti koko ajan tarkasti mitä tekee ja näkee. Suuri yllätys tulikin sitten jalkoväliä tutkittaessa, sillä oh boy... it´s a BOY! Olimme molemmat aivan puulla päähän lyötyjä! Olimme olleet niin varmoja tytöstä (perusteluna tosin ainoastaan pari huuhaa -ennustusta... ihan hävettää tunnustaa), että hämmennyimme uutisesta täysin <3 Voihan pojat... Ultraajan mukaan oli sen verran selkeän näköinen kapistus, että jos olisikin tyttö, olisi kyllä melkoisen erikoisen mallinen... :D Kotiin lähdettyämme olimme molemmat pitkään sanattomia hämmennyksestä, ilman yhtäkään muuta ajatusta päässä! Sukupuolella ei siis ollut väliä, olisin aivan yhtä ihastunut pienokaiseemme, olisi kyseessä kumpi vain ♥ Se taitaa kuitenkin olla totta, mitä kaikki sanovat, tuo tieto tekee kyllä odotuksesta vieläkin konkreettisemman. Sooo happy!

Tästä viikosta tekee erityisen myös se, että lapsukainen on alkanut myös potkia, ja potkut tuntuvat kunnolla. Ihana tunne! Hän innostuu aina musiikista ja ruuasta - vanhempiensa tavoin :) Istukkani on kuulemma takana, joten siitäkin syystä liikkeet tuntuvat niin hyvin juuri tuossa edessä keskellä. Ei tosin vielä vatsan päältä - sitä odotellessa, että pääsee isikin osalliseksi niistä!

Huh, olo on jälleen ihan epätodellisen onnellinen ♥

Vaaleanpunaisia (vai -sinisiä?) haaveita...

Menossa rv 19+2. Viiden päivän päästä olemme puolivälissä!!! Ihan käsittämätöntä. Ja rakenneultra on tasan viikon päästä, en jaksaisi millään odottaa... Tähän asti olimme ajatelleet, että emme kysy sukupuolta. Nyt on mieli kuitenkin muuttunut, ja asiaa vastustanut Mies itse ehdotti, että jos nyt sitten kuitenkin kysyttäisi... ja minullehan se sopii! Viikon päästä siis saatamme jo tietää, tuleeko meille prinssi vai prinsessa, huh. Tosin luonnollisestikin ultra jännittää ihan muista syistä, hermoilen ihan hirmuisesti, onko meidän pikkuisellamme kaikki kunnossa ♥ Kunpa vaan kaikki olisi hyvin! Olen kovasti koittanut kuulostella, mutta liikkeitä en juurikaan vielä tunne, sellaista väreilyä vaan, että jotain actioniä siellä on meneillään, sitä pääasiassa iltaruokailun jälkeen. Kunpa vain tuntuisi selkeämpiä liikkeitä jo mahdollisimman pian!

Olemme silloin tällöin kuunnelleet sydänääniä ja enää niitä ei tarvitse haeskella: tökkäsi masiinalla lähes mihin kohtaan tahansa, sydänäänet kuuluvat voimakkaasti. Elän siis toivossa, että kasvua on tapahtunut...! Ja masu on kasvanut siihen malliin, että voisi olettaa, että kun yksiö kasvaa niin valtavaa vauhtia, kasvaa myös sen asukaskin. Mahaa on nimittäin tullut...! Hassua makoilla selällään, kun silloinkin maha on siinä pyöreänä taivasta kohti. Ihanaa aikaa tämä on ♥  Mitään vaivoja ei juurikaan ole, ainoa vaiva on ainakin itsestäni hassulta kuulostava levottomat jalat... Tähän asti olen pitänyt sitä vähän huuhaa -vaivana, mutta niinpä vain olen ihan oikeasti sitä kokenut. Ja luin, että noin viidesosalla raskaana olevista tuota vaivaa on jossain raskauden vaiheessa. Siis itselläni erityisesti iltaisin sohvalla rentoutuessa alkaa jalkoja ahdistaa hassusti, eikä voi pitää niitä paikallaan. Siihen vaivaan onneksi auttoi magnesium, eikä ole enää ainakaan viikkoon vaivannut. Mistään en siis todellakaan voi valittaa!

Jos siis ultrassa vain on kaikki hyvin, olen ihan käsittämättömän onnellinen! Tuntuu ihan pelottavalta, miten onnellinen sitä sitten onkaan, kun tämä odottelukin jo on näin ihanaa. Mitään hankintoja emme muuten ole edelleenkään tehneet. Kuten aiemmin ajattelimme, rupeamme kunnolla touhuamaan vasta rakenneultran jälkeen. Jotain (ihania, ihania, ihania...) pikkuisia vaatteita olemme jo saaneet, kun ystävälliset lahjoittajat halusivat jo antaa pois nurkistaan pyörimästä. Sekin tuntui ihanalta, hypistellä niitä ja haaveilla... miettiä, minkälainen pikkuruinen tyyppi niihin sitten puetaan. Yhä enemmän on alkanut pyöriä mielessä se ihan oikea ihminen, joka tänne sitten tulee asumaan. Ihan oma persoonansa, meidän luokse olemaan, meidän hoidettavaksemme... Ja tietysti jälleen on lopuksi sanottava mantra: jos vain kaikki menee hyvin...