Aika matelee.
Kun hoitokertoja kertyy enemmän, tuntee itsensä kerta kerralta tyhmemmäksi ja tyhmemmäksi, jos uskaltaa yhtään haaveilla onnistumisesta. Sitä yrittää vain miettiä, miten onnistuisi pettymään edes vähän vähemmän kuin ennen, ja miten saisi mielensä pidettyä vähän positiivisempana kuin ennen, ettei ihan niin pahasti romahtaisi, kuin joka kerta vain tuntuu käyvän. Onneksi pahin suru ja pettymys tämän hoidon epäonnistuttua tuntuu kuitenkin jäävän vähitellen taka-alalle. Edelleenkin tuntuu huonolta vitsiltä, että kävi niinkuin kävi, vaikka tästä piti tulla kaikista paras hoitomme. Ja että hetken jo kuvittelin, että saimme 12 solua, ja innostuin, että nyt varmasti saadaan edes jokunen pakkaseenkin... kuinka väärässä olinkaan, minä typerys.
Mutta! Tällä hoidollahan ON vielä mahdollisuus olla kaikkein paras hoitomme: jos se vain tuo meille plussan...! Ihan kaiken varalta kuitenkin mietin jatkoa, ja onnistuin googlaamaan sellaisen pariskunnan, joka ei ollut koskaan saanut mitään pakkaseen, ja jolle seitsemäs ICSI oli tuonut onnen.
Siis ihan vaan kaiken varalta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti