... pp11 = KP1.
En osaa sanoin kuvailla surun ja pettymyksen määrää.
Jotenkin kuitenkin sorruin uskomaan, että voisimme onnistua. Ihan oikeasti oli sellainen pieni kutina, että ehkä sittenkin...
Hullu!!! Jatkossa kun yritämme en aio hetkeksikään sortua ajattelemaan tai kuvittelemaan, että onnistuisimme.
Jos niin käy, se olkoon iloinen yllätys, mun haaveilut loppu tähän.
Kestää hetken päästä tästä eteenpäin, ja varsinaista surutyötä pääsen tekemään vasta työreissusta kotiuduttuani lauantai-iltana. Siihen asti vain hammasta purren eteenpäin; mutru huuleen ja kirsu vastatuuleen muistan jonkun jossain todenneen... Sitä yritetään. En kylläkään jaksa odottaa sunnuntaita, jonka saan viettää yksin peiton alla parkuen...
Aiomme kyllä vielä yrittää, ja jatkossa haluaisin kokeilla pidempää viljelyä. Mulla on sellainen vahva tunne, että meillä vika on siinä, että alkiot eivät jatka kehittymistään, koska ikinä ei ole mitään yritystä kiinnittymiseen ilmeisesti ollut. No kerran oli veritestissä HCG 4, mutta vissiin se ei kerro mistään vakavammasta yrityksestä kuitenkaan. Lisäksi harmittaa edelleen ihan suunnattomasti tämä viimeisin hoito, kun soluja olisi ollut tulossa paras määrä ikinä, mutta eivät olleet kypsiä. Voisikohan siihen saada korjausta pidemmällä stimulaatiolla tai suuremmilla lääkeannostuksilla?
No, joka tapauksessa adoptio alkaa tuntumaan yhä oikeammalta vaihtoehdolta... Pitää vissiin kuitenkin hoitaa se alttarille meno mahdollisimman pian... ;)
Olen niin pahoillani :(
VastaaPoista