Pää pullollaan ajatuksia

Palasin eilen illalla kotiin, ja vastassa oli maailman paras Mieheni, joka valmisti mulle saunan jälkeen loistavan illallisen kynttilöiden kera.

Sydämeni särkyi, kun jouduin jo reissussa ollessani ilmoittamaan hänelle, että menkat alkoivat. Olin hetken aikaa kahden vaiheilla ilmoitanko heti, vai sitten vasta kotiin tultuani, mutta päädyin ilmoittamaan heti. Yleensäkin mulla on tapana kertoa saman tien, jos mielessä on jotain tärkeää (vaikkakin jos joskus saisin kertoa uutisen raskaudesta, odottaisin ehdottomasti, että olisimme kasvotusten!), mutta olisin vain halunnut, että edes toinen meistä voi säilyttää toivonsa ja helliä unelmaa mielessään mahdollisimman pitkään. Kuitenkin ajatus siitä, että kerron heti kotiin tultuani, ja koko ilta menee murehtiessa, tuntui yksinkertaisesti vain liian sietämättömältä. Mies ei kuitenkaan kuulemma suostunut ajattelemaan asiaa vielä, ja eilen kotiuduttuani sain lohtuhalin, mutta muuten hän ilmoitti olevansa edelleen in denial... Se sopi mulle! Yllättävän hyvältä tuntui viettää herttainen ilta yhdessä kynttiläillallisen ja myöhemmin television kera sen sijaan, että olisin itkenyt silmät päästäni ja murehtinut. Itse en kuitenkaan voi ikävä kyllä totaalisesti blokata tätä tilannetta mielestäni johtuen jatkuvista menkkakivuista ja verenpaisumuksesta, mutta pystyin kuitenkin olemaan yhden illan ajattelematta tätä tilannetta sen kummemmin. Illalla sängyssä pääsin maailman turvallisimpaan kainaloon.

Kaikki järjestyy kyllä.

Oloni tuntuu ihmeen normaalilta. Puhuimme Miehen kanssa Skypessä ollessani matkalla, ja ihmettelin kun hän oli niin tasapainoisen oloinen. Hän sanoi, että luultavasti vain huijaa itseään, ja toivottavasti ei tule kaikki joku päivä kerralla ulos... Itsestäni tuntuu ihan samalta. Nyt on ihmeen tyyni olo, mutta tosiaankin sellainen fiilis, että saa nähdä, jos joku päivä sitten romahtaakin ihan kunnolla. Tuntuu, että tätä pettymystä ei pystynyt ihan täysillä suremaan, kun ensin ei työmenoista johtuen voinut, ja nyt en sitten enää haluaisi, kun olo kuitenkin on jo vähän parempi. Ajattelin sittenkin jättää sen peiton alla parkumisen väliin, ja palata sen sijaan liikunnan pariin. Nyt on ollut taas muutama laiskotteluviikko hoidon takia, ja haluan palata takaisin jo aiemmin aloittamaani kuntoiluprojektiin.

Tämä kaikki on taas saanut minut ajattelemaan adoptiota enemmän. Haluan kuitenkin vielä yrittää hoidoilla, mutta mahdollisen adoptioprosessin aloittaminenkaan ei saisi enää paljon lykkääntyä, siinä kun ei olisi yhtään aikaa hukattavaksi. Tuntuu kuitenkin ihan hullulta, että vaikka vielä yrittäisimme hoidoilla, ja vaikka tärppäisi esimerkiksi vasta vuoden kuluttua (tai kahden, tai kolmen... mikä sekin tuntuu tämän jo kuluneen ajan lisäksi piiitkältä ajalta, liian pitkältä), saisimme lapsemme kotiin silti aikaisemmin, kuin adoption kautta! Ei kuitenkaan voi tietää, onnistummeko ikinä, vaikka yrittäisimme koko loppuelämämme.

Haluaisin meidän perheemme kokoon niin pian kuin mahdollista! Olen aivan kahden vaiheilla, mitä tehdä, kun hoidot pitäisi olla jo kokonaan käyty loppuun, jos adoptioprosessin aloittaa. Toisaalta olen ymmärtänyt, että ilmeisesti papereiden lähettämisestä kuluu kuitenkin puoli vuotta tai jopa vuosi, ennenkuin pääsee edes ensimmäiseen neuvontaan. Onko fuskausta jos lähettää paperit ja koittaa kuitenkin vielä hetken hoidoilla? Vaikka hoidot onnistuisivat, hakemuksemme ei vielä kuitenkaan tavallaan tuhlaisi edes kenenkään muun aikaa, jos prosessi ei edes ehtisi alkamaan siinä ajassa. Vaikeaa! Ja tiedän senkin, että tarkoitus olisi jo alkaa kasvaa ja kypsyä ajatukseen tulevasta adoptiolapsesta heti, kun lähettää paperit ja siten aloittaa prosessin. Toisaalta enhän edes tiedä saammeko adoptiolupaa, tai ehdimmekö edes iän puolesta saamaan adoptiolasta koskaan, mies on jo täyttänyt 40 vuotta, eli kovin montaa vuotta ei ole enää aikaa. Kunpa tietäisin, mitä tehdä! Joku kysyi olemmeko ajatelleet lahjasoluja, mutta se ei jotenkin tunnu omalta vaihtoehdolta. Ja vaikka itse ehkä pystyisin kypsymään siihen ajatukseen, en usko, että se olisi Miehelleni helppoa. Ja itsestänikin tuntuu siltä, että jos olisin raskaana ja synnyttäisin, haluaisin lapsen olevan puolet meitä kumpaakin... Se voi tuntua hullulta, kun kuitenkin haluaisin adoptoida, ja tiedän, että rakastan lastamme ihan samalla tavalla, oli hän sitten biologisesti meidän tai ei. Mutta luotan vaistooni, ja siihen, mikä minusta tuntuu oikealta ratkaisulta meille. Adoptio tuntuu minusta hyvältä ajatukselta, on aina tuntunut, ainoa asia, mikä siinä tuntuu vaikealta on tuo pitkä odotusaika. Sydämeni särkyy, kun ajattelen kaikkia niitä lapsia, jotka ovat jossain vanhempaa vailla ja kaipaavat omaa kotia.

No, papereiden postittaminen joutuu nyt joka tapauksessa kuitenkin vielä pari kuukautta odottamaan. Tarvitsemmehan sen papin aamenenkin ennen sitä ;)

Mutta kuten jo aiemmin totesin, aiomme yrittää vielä hoidoilla, ja aiomme vaihtaa hoitopaikkaa ja haluan sellaisen lääkärin, josta pidän ja joka tuntuu hyvältä. Pyysin nykyisestä hoitopaikastamme historiatietomme, ja melkoinen paperipumaska sieltä postissa tupsahtikin... Selailin sen läpi, ja pysähdyin kohtaan, jonka lääkäri oli kirjoittanut viidennen ICSI:mme jälkeen: ”Pidän raskauden alkamismahdollisuutta realistisena.” Hyvä näin. Haluaisin seuraavan hoidon heti kun se on mahdollista. Harmittaa taas rahanmeno, siihen menee sitten veronpalautukset. Lisäksi katselimme aikatauluja, ja näillä näkymin punktio ja alkionsiirto sattuisivat marraskuun talvilomaviikollemme, jota olemme odottaneet kuin kuuta nousevaa. Tarkoitus oli lähteä silloin kauan odotetulle, pitkälle yhteiselle lomalle, mutta kuten niin monet muutkin lomasuunnitelmat näiden hoitojen aikana se saa nyt sitten jäädä. Se kirpaisee, olisimme todella kaivanneet yhteistä aikaa. Mutta jo lääkekatonkin takia hoito olisi hyvä tehdä tämän vuoden puolella, ja joulukuulle sitä ei voi jättää, kun ei voi ottaa sitä riskiä, että homma menee pieleen jonkun klinikan joulutauon takia...

Tulipa kirjoitettua paljon... tuntuu olevan niin paljon ajatuksia mielessä pyörimässä!

Olisi ehkä hyvä käydä jonkun ammattilaisen kanssa keskustelemassa. Lupaan harkita sitä, jos tämä blogiin kirjoittaminen jatkossakin lähtee lapasesta, ja puhuttavaa tuntuu olevan liikaa ;)

Jostain syystä tämä onneksi kuitenkin helpottaa, ja auttaa vähän järjestelemään ajatuksia.