Huomista punktiota tässä odottelen ja jännitän.
Pregnyl tuli tuikattua rutinoituneesti julkisessa vessassa, livahdettiin kesken konsertin yhdessä invavessaan... Ne ampullit ovat hitusen hankalan muotoisia, joten tarvitsin Miehen mukaan pitämään niitä pystyssä, että saan aineet helpommin imettyä. Läheisyydessä tarkkaileva vahtimestari kyllä varmaan ajatteli, että mentiin käymään pikaisella :D
Nyt sit vaan odotellaan huomista... ja eilisessä postauksessani muuten hourailin, että vain tämä päivä on lääkkeistä vapaa, mutta eihän mulla luget ala ennenkuin siirtopäivänä vasta, eli kännykkä ei muistuta mistään lääkkeistä ennen sitä. Mulla on muuten lugeista puheenollen aina aika suuri annostus: 3 palleroa aamuin illoin! En ole kuullut, että kenelläkään olis niin paljon, mutta samapa tuo. Ihan sama se taitaa olla, montako palleroa sinne tunkee, yhtä ällöttävää se on joka tapauksessa...
Nyt kun ei voi muuta kun odotella, on ollut enemmän aikaa pyöritellä kaikenmaailman ajatuksia mielessään. Jäin miettimään sitä Adoptiomatka -kirjaa, se herätti kyllä paljon tunteita. Pakotan Miehenikin kyllä lukemaan sen, ennenkuin jossain vaiheessa laitamme mahdollisen prosessin liikkeelle. Kirjassa, samoin kuin monissa seuraamissani blogeissa, oli mainittu lukuisia muiden ihmisten kommentteja asiaan liittyen. Suuri osa kuulosti yhtä tökeröiltä ja tietämättömiltä, kuin lapsettomienkin kuulemat kommentit. Minua on jäänyt askarruttamaan ihan hirveästi eräs näkemys: kyllä lapsen on parasta olla oman biologisen äidin kanssa omassa maassaan. Niin varmasti. Mutta entä kun tilanne kuitenkin on se, mikä on: joku lapsi (tarkemmin ottaen useat lapset, liian useat; yksikin on liikaa) on jostain syystä jäänyt ilman ihmistä, joka pitäisi hänestä huolta. Lastenkodissa, ilman omaa kotia. Ilman omaa aikuista ihmistä. Eikö ole hyvä asia, että joku haluaa tällaisen yksin jääneen lapsen hoidettavakseen?
Ehkä täydellisessä maailmassa lapset kasvaisivat biologisten vanhempien kanssa, ja nämä puolestaan eläisivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti.
Ehkä täydellisessä maailmassa lapsia saisivat kaikki jotka niitä kaipaavat ja haluavat?
Ehkä maailma on tällaisena niin täydellinen, kuin mahdollista: joku ei jostain syystä pysty huolehtimaan lapsestaan ja joku toinen lasta kaipaava haluaa, ja ottaa sen tehtäväkseen. Parempi kai, että on koti, kuin ei kotia ollenkaan? Parempi myös onnellinen koti, kuin onneton. Omat vanhempani ovat eronneet ja olen siitä iloinen. En olisi halunnut elää onnettomassa kodissa. Varmasti ihannetilanne olisi se, että vanhemmat eläisivät onnellisina ja kasvattaisivat lapsensa yhdessä. Mutta jos se ei ole mahdollista, joku toinen ratkaisu voi olla kaikkien kannalta parempi.
Huoh. Niin paljon ajatuksia päässä, ja vähän voimaton olo. Kummasti sitä vain sietää tämän ainaisen odottelun. Uskon kyllä, että tämä kaikki on vielä vaivan ja odottamisen arvoista ♥ ja jään haaveilemaan perhe-elämästä ja tavallisesta arjesta yhdessä Rakkaani ja yhden tai useamman pikkuisen kera... Aika näyttää, miten tässä käy - uskon ja toivon, että hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti