Mielialan horjahtelua... ja vähän ajatuksia adoptiosta

Eilen oli huono päivä. Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella ja raivona koko päivän. Hetkittäin tuntui, että olisi voinut käydä jonkun kimppuun. Eilen satoi koko päivän, ja se kyllä yleensä vaikuttaa mielialaan laskevasti, samoin niiden menkkojen pitäisi olla alkamassa päivänä minä hyvänsä, mikä yleensä aiheuttaa tämänkaltaisia tunnelmia. Harvinaisen kurja päivä kyllä oli. Miehellekin kiukuttelin jonkun verran, kun erehtyi lupaamaan kesken kiireisen työpäivän soittavansa mulle kohta, eikä soittoa sitten kuulunutkaan... no, taisi huomata: VIRHE! Onneksi siitä ei sen kummempaa kriisiä saatu sitten aikaiseksi, vaan illalla sain paljon lohdutusta maailman turvallisimmassa kainalossa. Ja tänään tunnelma onkin jo paljon parempi.

Olo alkaa vain olla jo sietämättömän kärsimätön!!! En jaksa odottaa, että päästään tositoimiin, piikityksiin ja toimenpiteisiin. Kadehdin kaikkia, ketkä ovat näinä päivinä punktiossa ja pääsemässä siirtoon, vaikka tiedän, että sitten kun ne ovat omalla kohdalla, jännitys on taas niin suuri, että tuntuu ihan kestämättömältä. Mutta silti... tämä vaihe on niin tylsä, haluan jo eteenpäin!!!

Oon koittanut touhuta kaikkea muuta, ja pitää ajatuksia vähän pois näistä hommista, ja aloinkin lukea Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkaa. (Joo no myönnettäköön, että ihan varsinaisestihan se nyt ei ajatuksia pois näistä kuvioista vie...) Herättää kyllä paljon ajatuksia!!! Adoptio on kyllä meille vaihtoehto. Tosin minulla on voimakas tunne, että onnistumme hoidoissa, ja saamme vielä oman lapsen, mutta siltä varalta, että olisin väärässä, pitää ruveta miettimään seuraavaa vaihtoehtoa. Olen muutenkin aina ajatellut, että haluaisin adoptoida, ja tarjota kodin jollekin sitä tarvitsevalle pikkuiselle. Se ei vain tunnu olevan ihan yksinkertaista... Ja tunnistan kyllä kaikki samat ajatukset, kuin kirjoittajalla. Tuntuu omituiselta, että joutuu selvittämään jollekin vieraalle, vielä mustaa valkoisella, kaikki sellaiset asiat, mistä puolisot normaalisti joutuvat keskustelemaan vain keskenään. Kuinka parisuhteemme voi? Millaista arkemme on? Miten aiomme kasvattaa lapsen? Miten aiomme järjestää työaikamme? Kumpi on kotona lapsen kanssa? Miten kerromme lapselle hänen taustastaan? Toiset tekevät (Hmph!) lapsia tuosta vaan sormia napsauttamalla, eikä kukaan vaadi tilille mistään. Mutta onhan se toki ymmärrettävää. Tietysti on pakko varmistaa, että pikkuinen saa varmasti hyvän kodin, ja maailma on pullollaan myös kaikkia vähemmän hyviä vaihtoehtoja. Myönnettäköön kuitenkin, että adoptio tuntuu vielä kuitenkin hivenen etäiseltä, mulla tosiaan on voimakas tunne, että onnistumme vielä hoidoilla. Biologisten lisäksi haluaisin kyllä adoptoida, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pienemmät ovat mahdollisuudet, odotusaikojen ollessa niin pitkät kuin ne ovat, alkavat ikärajat lähestyä ja prosessi pitäisi aloittaa kyllä aika pian.

Itse olen 33-vuotias, ja tunnen, että meillä on kuitenkin vielä jokunen vuosi tässä aikaa, jos vain pää kestää ja rahat riittävät ;)