Terveisiä hermorauniolta!!!

Nyt se sitten alkoi. Huolehtiminen.

Muutaman päivän olin aivan auvoinen ja ekstaasissa, mutta eilen alkoivat kaikki ajatukset poukkoilemaan päässä. Varmasti on normaalia hermoilla, varsinkin ennen ensimmäistä ultraa, mutta että näin kovasti...?! Huoleen ei ole varsinaisesti mitään syytä. Ei ole minkäänlaista vuotoa, ei myöskään minkäänlaisia kipuja. Ei tosin ole vieläkään mitään oireitakaan, se päänsärkykin osoittautui vain yhden päivän jutuksi.

Olo on hyvä, samoin fiilis. Edelleen on sellainen olo, että tuolla masussa on rauhallista ja kaikki kunnossa. Silti huolettaa! Aloin pelkäämään tuulimunaraskauden mahdollisuutta... keskenmenosta puhumattakaan. Mitenkähän todennäköinen sekin tuulimuna on??? Keskenmeno tulee keskimäärin yhdessä raskaudessa kymmenestä, joten sen huolen onnistuin onneksi vähän pienentämään ajattelemalla, että siis kuitenkin yhdeksän kymmenestä raskaudesta sujuu hyvin! Mutta tuo tuulimuna... Ja sitä ei voi tietää ennen kuin vasta sitten ultrassa :( Olen pohtinut sitä hCG-arvoa, joka oli pp11 103, ja pähkäillyt, onko se hyvä vai ei... Paljon on löytynyt vertailupohjaa netistä, huh. Ilmeisesti se on kuitenkin hyvä. Olen kuitenkin kahden vaiheilla haluaisinko käydä vielä uudelleen verikokeessa toteamassa, että arvo nousee niin kuin pitääkin...! Vai ostaisiko lisää testejä ja analysoisi plussaviivojen vahvuutta...?

Hulluako??!!

Luulen että se pitkä tie jonka olemme kulkeneet, ne pettymyksen tunteet ja takaiskut, lyövät nyt leimansa tähän aikaan. Että ei uskalla heti luottaa ja vain uskoa, että kaikki menee hyvin (no, toisaalta ei kai kukaan raskaan oleva uskalla...?).

Lisäksi ahdistaa, kun tuntuu, että suurimmalla osalla lapsettomuustaustaisista vauvautuneista on taustalla ainakin yksi suurempi vastoinkäyminen, tuulimuna, kohdunulkoinen, keskenmeno tai muu surullinen tapahtuma :( Että voitaisiinko me mitenkään saada tämä yksi murunen nyt heti ensimmäisestä plussasta syliin asti...?! Toisaalta, ehkä juuri heillä on ollut suuri tarve purkaa kokemuksiaan, ja siitä syystä olen törmännut paljon juuri sellaisiin tarinoihin?

Taitaa se äidin huoli lapsesta alkaa heti kun elämä on saatettu alulle. Ihan lamaannun ajatuksesta, että emme saisikaan pitää juuri tätä. Olen kuitenkin kiitollinen ja onnellinen siitä, että olemme päässeet tähän asti, ja suunnattoman toiveikas. Kaikki voi kuitenkin sujua hyvin. Voi anna kaiken sujua hyvin...!!!

Hämmennystä ilmassa

Olen edelleen aivan sekaisin.

Seitsemän ICSIä ja kahdeksan alkionsiirtoa, pari-kolme inssiä ja lukemattomia kuukausia oviksen bongausta ja luomuilua. Kymmeniä, satoja eri keinoja raskautumiseen: vyöhyketerapiaa, vehnänalkioöljyä, akupunktiota, greippimehua litroittain, seksiä päivittäin, seksiä joka toinen päivä, seksiä vain oviksen aikaan... lista on loppumaton. Eikä ikinä yhden yhtäkään plussaan vivahtavaakaan.

Olo on epätodellinen ja vähän väliä havahdun miettimään olenko vain kuvitellut kaiken.

Jo silloin, kun tein ekaa testiä ja plussaviiva alkoi näkyä ajattelin, että onkohan mieleni jo niin järkkynyt, että vain kuvittelen näkeväni sen ihan vain siksi kun toivoin niin kovasti enkä tiennyt miten olisin jälleen selvinnyt pettymyksestä. Siksi oli pakko tehdä heti vartin päästä uusi testi. Eilisen Clearbluen testin plussaviiva oli selkeästi vahvempi kuin toissapäiväinen, eli lupaavaltahan tämä vaikuttaa. Aion tehdä vielä viikonloppuna pari testiä, jotka ovat valmiina kaapissa, mutta sitten yritän rauhoittua hetkeksi. Ensimmäiseen ultraan saakka jännitys tulee olemaan valtava, mutta jotenkin vain pitää koittaa sinnitellä.

Sanat eivät riitä kuvaamaan miten onnellinen olen, ja miten kovasti toivon, että saamme tämän murusen syliin asti. Tai muruset... Tosin hcg-arvo olisi ollut ehkä kuitenkin suurempi jo näin alussa jos kyseessä olisi kaksosraskaus? Mene ja tiedä.

Ihanaa, kun saimme taas netin toimimaan!
Tajusin, että olen saman asian edessä kuin niin moni minua aiemmin:
tiedän kaiken raskaaksi tulemisesta, mutta en mitään raskaana olemisesta!!!

Netti helpottaa aiheeseen perehtymisessä, sillä tiedän tosiaan minimaalisen vähän siitä mitä saan syödä, sekä ylipäätään kaikesta mahdollisesta. En tiennyt edes sitä saako raskauden alkuvaiheessa (tai missään muussakaan vaiheessa sen puoleen...) edes saunoa! No, järki sanoi että saa, minkä tiedon myös sitten netistä löysin. Kohtuus kaikessa. En voi uskoa todeksi, että MINÄ voin kirjoittaa googleen hakusanaksi "raskaus ja sauna", "raskaus ja vehnäorasmehu (= päivittäinen osa ruokavaliotani... ;)", tai "raskaus ja PANACOD"... Niinpä, uskon "saaneeni" ensimmäisen "oireeni" - aivan infernaalisen päänsäryn!!! OMG. Päätäni särkee yleensä todella harvoin, eikä todellakaan ikinä aamuisin, ja kun aamuyöllä avasin silmäni se jysähti kuin rekka ohimoon... Huoh. Pitää varoa, mitä toivoo :D Mutta jos se on oire raskaudesta: TERVETULOA!!! Tätä on odotettukin... kauan.

Tajusin myös, että en ole koskaan uskaltanut vakavasti miettiä jatkanko blogiani jos tulen raskaaksi. Uskon jatkavani, edelleenkin on niin paljon tähän liittyviä asioita joita en jaa muiden kuin läheisimpieni kanssa ja tuntuu, että johonkin ne pitää saada purettua. Pitää kuitenkin miettiä asiaa, tällä hetkellä ajatus jatkamisesta tuntuu kuitenkin hyvältä.

Jo vuosia sitten päätin miten kerron Miehelleni plussatuloksesta.
Kauan sitä piti odottaa ja tuntuu ihan käsittämättömältä, että se päivä sitten lopulta koitti. Hänellä oli testipäivänä iltamenoa ja olimme sopineet, että testaamme sitten kun hän tulee kotiin. Minulla oli kuitenkin (kaikista menkkaoireista huolimatta) sellainen tunne, että ehkä tämä nyt onkin SE kerta, joten uskaltauduin testaamaan saman tien kun hän lähti ovesta ulos. Toisen plussan testattuani lähdin ostamaan hänelle shampanjaa ja kortin. Kun hän kotiutui, kehotin katsomaan jääkaappiin (tai no tässä tapauksessa sähkökatkon takia ulos nostettuun kylmälaukkuun). Siellä odotti shampanjapullo, josta roikkui kortti. Kortin toiselle puolelle olin kirjoittanut 1+1=3.

Kortissa oli kaksi kimaltavaa sydäntä ja teksti:
Usko aina haaveisiin, pieniin, suuriin unelmiin...

Kuulumispäivitys

Pääsin pikaisesti koneelle - juu, kotona ei edelleenkään toimi netti, mikä hankaloittaa elämää kummasti - ja kerrottakoon, että eilinen hcg-arvo oli 103 (pp11). Kuulemma hyvä, eikä vaadi jatkoseurantaa. Toki ostin kuitenkin muutaman testin, että näen vahvistuuko plussat...

Nyt se jännittäminen vasta sitten alkaakin!

Olemme kuitenkin yhden askeleen lähempänä tavoitettamme,
enkä osaa sanoin kuvailla miten kiitollinen olen jo tästäkin ♥

Kiitollinen olen myös kaikista ihanista tukenani olevista ihmisistä, Teistä ♥
Kiitos! Yksin tätä rumbaa ei jaksaisi millään.

Kunpa meidän jokaisen toiveet kävisivät toteen.

Niin... ehkä ensi jouluna!!!???!!!

Tästä tulee maailman nopein tilannepäivitys...

Testasimme ELÄMÄMME ENSIMMÄISEN PLUSSAN EILEN ILLALLA!!!! ♥ ♥ ♥

Tänään kuulemme eilisen veritestin tuloksen, siihen asti jännittää niin paljon, etten tiedä miten päin olisin.

Matkan varrelta olisi riittänyt tunnelmia kerrottavaksi romaanin verran, mutta nythän kävi niin, että me kuuluimme niihin valittuihin, jotka ovat olleet reilut 2 vuorokautta ilman sähköä!!! Voi helvetti sentään... Eilinen plussakin piti todeta otsalampun valossa pilkkopimeässä talossa ;)

Tulin nopsasti ennen töiden alkua koneelle ilmoittautumaan :) Työpäivän aikana en koneelle pääse, joten voi olla, että seuraavan kerran kuulumisia tulee sitten kun joskus saamme sähköt takaisin... Anna mun kaikki kestää! Myös matkapuhelinverkon kanssa on ongelmia, eli en pääse virtuaalitodellisuuteen sitäkään kautta...

Mutta myönnettäköön, että tällä hetkellä in real life on niin paljon tunteita tunnettavana ja ajatuksia ajateltavana, että sähkökatko on murheistani pienin...!

Olen aivan täpinöissäni... tämä on eka kerta ikinä, kun olemme saaneet plussan mihinkään muuhun kuin ovulaatiotestiin...!

Voi kunpa tämä nyt pitäisi lujasti kiinni!!!!!

Jälleen lähti taivaalle pyyntö... ♥

Taivas sylissäni... ehkä ensi jouluna?

Itku tuli kun tämä kuului tänään aiemmin radiosta...

http://www.youtube.com/watch?v=SE-bDIYlDXo&feature=related

Lähetän taivaalle pyynnön - kunpa minun sylini ei olisi tyhjä enää ensi jouluna...!

Seitsemäs piinaava päivä

Huomenna on jouluaatto.

Tänään on pp7, eikä MINKÄÄNLAISIA oireita. Samanlaisia kevyitä menkkamaisia kipuiluja kuin aina ennenkin, jotka saavat sydämen syrjälleen pelosta ja mielen mustumaan. Olen etsinyt hullun lailla netistä onnellisia kertomuksia siitä, miten juuri menkkakivut olivat ainoa tuntemus ennen plussaa. Sadannen miljoonannen kerran...

Jos siirtomme olisi ollut kahden päivän päästä punktiosta tänään olisi jo kahdeksas piinapäivä. Periaatteessa testissä voisi jo näkyä jotain. Jos olisimme hoitotaipaleemme alussa saattaisin huomenna ottaa riskin ja testata. Mahdollisuus saada maailman onnellisin jouluaatto ja maailman paras joululahja olisi liian kutkuttava. Koska olemme kaikesta toivomisesta ja uskomisesta huolimatta joutuneet pettymään niin monta kertaa valitsen sen sijaan Tieto lisää tuskaa -lähestymistavan. En testaa, koska riski siihen, että olisimme keskellä maailmankaikkeuden murheellisinta ja surkeinta joulua on yksinkertaisesti liian suuri. Jos en ole raskaana, menkat alkavat luultavasti sunnuntaina tai maanantaina. Sen riskin kanssa joudun elämään ja siinä on tarpeeksi pelättävää yhdelle joululle.

Olen aivan hermoraunio. Tiedän, että ottaen huomioon aiempien hoitojemme huonon menestyksen mahdollisuus plussaan on häviävän pieni. Silti jaksan toivoa. Olen kuitenkin pohtinut mitä teen, jos joudumme pettymään. Jatkamme vielä yrittämistä. Aion kuitenkin vähentää netissä roikkumista ja tehdä jatkossa täysin toisin. Hoidon ja piinailun ollessa päällä mietin kaikkea mahdollista muuta ja teen kaikkeni pitääkseni ajatukseni pois tästä. On aivan mielettömän raskasta ajatella vain tätä yhtä ainoaa asiaa, varsinkin kun joutuu koko ajan kokemaan takaiskuja ja valtavia tunnekuohuja. Netissä pyöriminen on kaksiteräinen miekka. Toisaalta on ihanaa lukea muiden onnistumisista ja plussaamisesta menkkafiiliksistä huolimatta, toisaalta tuntuu, että kaikki muut onnistuvat paitsi me. Olen jo valmiiksi miettinyt mitä kirjoitan tänne ennen nettitauolle jäämistäni siinä tapauksessa, että tulos on negatiivinen. Toivoisin vain niin yllättyväni positiivisesti tällä kertaa!

Emmekö jo voisi onnistua!? Pelottaa, että jäämme paitsi kaikesta lasten saamiseen liittyvästä onnesta. Entä jos emme kertaakaan saa katsoa plussaa testissä tai kuunnella maailman kauneinta ääntä - pienen, maailman rakkaimman sydämen sykettä ultrassa? Jos emme koskaan pääse pikkuisemme kanssa ensi kertaa sairaalasta omaan kotiin? Saa miettiä parasta nimeä meidän lapsellemme? Suunnitella syntymäpäiväjuhlia ja -lahjoja, yhteisiä retkiä? Viettää tavallisia koti-iltoja saunoen ja lettuja paistaen? Jos kukaan ei koskaan sano meitä äidiksi tai isäksi? Tiedän, että kaipuu saada lisää lapsia voi olla suunnaton, mutta toivon, että ne, joille on edes yksi ainokainen pikkuinen suotu osaavat olla onnellisia siitä maailman suurimmasta onnesta.

Jään toivomaan, että maailman suurin ihme sattuu meidän kohdallemme ja saamme aloittaa uuden vuoden sellaisissa tunnelmissa, joita en pysty edes kuvittelemaankaan...

Toivon kaikille onnellista ja tunnelmallista joulunaikaa,
kiitos kun elätte mukana tätä taivalta ♥

Toivotaan, että kaikki sitä toivovat saavat oman ihmeensä ♥

Ajatuksia piinailun keskellä

PP5. Ei minkäänlaisia oireita tai tuntemuksia.

Kuluneen viikon saldo:

1 raskausuutinen (onnellinen odottaja on jo aika pian täysi-ikäinen).
1 pyyntö suostua kummiksi (suostuimme).
1 pikkujoulut, joissa yksi osallistuja oli viimeisillään raskaana ja toisella oli vauva mukana. Kaikilla muillakin oli lapsia. Mistään muusta ei puhuttu kuin synnyttämisestä ja imettämisestä. Ja tarkoitan todellakin, että ei mistään muusta...
1 itkukohtaus (mielestäni varsin kohtuullinen määrä siihen nähden, että viikko on ollut hyvin tunnepitoinen).
2 vierailua lapsiperheissä.
3 eri lääkettä päivittäin (parhaimpina 4 eri lääkettä ja 8 lääkeannosta).
Lukematon määrä mielialanvaihteluita ja siirtymisiä toiveikkuudesta epätoivoon ja takaisin.
23 000 000 euroa Viking Loton tämäniltaisena voittopottina. Summa jonka tarvitsisimme siihen nähden miten paljon rahaa olemme tähän harrastukseemme ammentaneet.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että viikon saldoon sisältyy myös 0 ajattelematonta kommenttia. Varsinkin lähipiirimme on enimmäkseen niin fiksua ja valveutunutta, että osaavat asettaa sanansa harkiten ♥

Kateus kuitenkin taas nostaa päätään. Olen kateellinen niille, jotka saavat viettää joulunsa raskaana, ja niille joiden lapsi on jo maailmassa. Kaipaan meidän lastamme niin kovasti ja surettaa tämä tilanne. Turhauttaa ja raivostuttaa, että en voi tehdä mitään asian hyväksi. Pitäisi olla hyväntuulinen ja toiveikas, tiedän, ja olemme onnekkaita, että saimme kaksi mahdollisuutta kyytiin viime perjantaina. Haluaisin kuitenkin pysäyttää ajankulun ja jäädä piinapäivissä tähän, kun kaikki on vielä mahdollista... hermostuttaa!

Ai niin. Lisäksi laskeskelin, että kohta paukkuu, jollei ole jo paukkunut, 100 piikin raja näiden hoitojemme myötä. 7 hoitoa kaikkine piikkeineen, kasvatus-, jarru-, ja irrotuspiikit. En jaksa jokaista laskea, mutta tosiaan pyöreitä varmaan olemme jo päässeet viettämään...

Voi anna tämän olla kaiken sen arvoista...!

Muruset kyydissä!

Neljän poppoosta oli sitten eteenpäin jaksanut kaksi.
Niinpä siirrettiin kaksi pikkiriikkistä alkiota, toinen tosi hyvä ja toinen melkein yhtä hyvä. Siis tervetuloa kyytiin Armi ja Danny ♥ ♥ !!!
Pakkanen jäi tyhjäksi (what else is new...), mutta toivotaan että nämä pikkuiset jäisivät emmekä joutuisi sitä murehtimaan...

Nyt vain levollisin mielin piinailemaan ja ajattelemaan iloisia asioita. Aion lähettää roppakaupalla positiivisia ajatuksia näiden kahden toivonkipinän suuntaan!!! Voi jääkää, pliiis...!!!

PS. Jouduin vaihtamaan blogipohjan, kun edellinen reistaili. Olin ajatellut vaihtaa pohjan siinä tapauksessa että joskus plussaamme, mutta nyt jouduin tekemään sen jo tänään. Jospa tämä olisi hyvä enne...?!

Väki vähenee, mutta jospa pidot paranee...

Eteenpäin oli porskuttanut NELJÄ pikkuista toivonkipinää!!! Kaikki normaalin näköisiä nelisoluisia.

Parempi tulos kuin meillä koskaan - oon hirmu onnellinen!
Voi kunpa meidän pikkuisten hyvä meininki vaan jatkuisi ja huomenna saataisiin noutaa kaksi palleroa kyytiin ♥ ♥ ♥

Please, please, please...

Viisi mahdollisuutta

Pelätty puhelu klinikalta tuli: soluista kahdeksan oli ollut kypsiä ja niistä normaalisti oli hedelmöittynyt viisi. Tämä olisi ihan hyvä tulos, mutta en voi olla ajattelematta erästä aikaisempaa hoitoamme, jolloin kuudesta solusta hedelmöittyi viisi ja jakautumista jatkoi vain kaksi. Pakko siis olla realistinen.

Taas kuulostan pessimisti-Ihaalta, ja se ärsyttää minua.

Minua ottaa päähän aina jos ihmiset murehtivat kaikkea, mikä saattaa mennä pieleen ja olen aina toitottanut kaikille, että pitää murehtia vasta sitten jos siihen oikeasti on aihetta. Tämä aihe vain on näköjään sellainen, että pettymykset riipaisevat niin kovasti, että en vain pysty muuhun kuin valmistautumaan niihin jo etukäteen. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos onnistumme ja tulen raskaaksi teen kaikkeni etten murehtisi ja huolehtisi liikaa. Varmaan tosi hyvin onnistuukin... ;) Mutta se on varmaan luonnollista, että murehdin näitä hoidon eri vaiheita, sillä olen oikeasti kokenut, mikä kaikki tässä voi mennä pieleen. En ole koskaan ollut raskaana, joten siihen liittyvät mahdolliset vastoinkäymiset ovat toistaiseksi minulle vähän vieraampia. Ja Luoja varjelkoon minua sitten googlettamasta kaikkia mahdollisia eteen tulevia ongelmia...!!!

Punktion jälkeen

Punktio takana, Luojan kiitos... se oli tällä kertaa toooodella epämiellyttävän kivulias. Ja olo ei tunnu vieläkään helpottavan. Soitin jo klinikallekin, ja kysyin onko tämä normaalia. Kuulemma on, jos kiputuntemukset eivät voimistu. Tämä voi johtua ihan siitä, että tällä kertaa folleja tyhjennettiin enemmän kuin koskaan ennen.

Saimme 11 solua. Se on teoriassa ihan mielettömän hyvä tulos, yhtä paljon olemme saaneet vain kerran aikaisemmin. Se vain sattuu olemaan se edellinen 12 solun kerta, jolloin seuraavana päivänä oli vain YKSI hedelmöittynyt... Siispä en uskalla yhtään huokaista, ja odottelen erittäin ahdistunein mielin huomista hedelmöittymispuhelua. Toki punktio oli nyt myöhemmin kuin viime kerralla, eli toivon kyllä, että siellä on tällä kertaa useampia kypsiä. Tämä jännitys on kuitenkin sietämätöntä. Päivän hyvä uutinen oli se, että Miehen näyte oli paljon parempi kuin ennen :) Olisiko niillä Clomeilla nyt lopultakin vaikutusta tilanteeseen!? Tiedä häntä, noissahan voi ilmeisesti olla ihan normaalistikin paljon vaihtelua.

Jäimme miettimään tätä vieläkin hirmuisen kipeää oloani, kun on vaikeaa seistä suorassa, ja vaikkapa nousta sohvalta. Tähän asti olen ihmetellyt, kun ihmiset eivät jaksa useampaa hoitoa, kuin esim. kolme, ja nyt sanoin Miehelleni, että jos joka kerta olisi tuntunut näin raskaalta, en tiedä, olisinko jaksanut ollenkaan näin montaa kertaa. Ja hän sanoi juuri miettineensä, että näinköhän olemme tähän asti päässeetkin ihan epätavallisen helpolla... No, eikös sitä ajatella, että mitä enemmän se sattuu, sitä tehokkaampi hoito ;)

Jospa olo olisi huomenna jo parempi! Tutustun taas muuten aivan uusiin lääkkeisiin, kun mulla kokeillaan noita Zumenoneja, joista en entuudestaan tiedäkään mitään. Lugesteronin sijaan sain toisenlaisia progesteronikapseleita, ja sen lisäksi on viiden päivän antibioottikuuri... Että sellainen arsenaali! Kaikki keinot tosiaan käytössä. Jos nyt ei onnistu, niin sitten alan tosiaan olla epätoivoinen, kun on enää vaikea keksiä mitään uutta.

Nyt pitää jotenkin saada aika taas kulumaan ensin huomiseen ja sitten perjantaihin - jos vain siirrettävää saadaan... Hui!

Lisää ultrakuulumisia ja vähän muitakin mietteitä

Eilen oli sitten viimeinen seurantaultra. Tiistaina punktio!

Ultrassa kaikki näytti aika hyvältä jos ei oteta lukuun sitä, että ne lääkärin pelkäämät pienemmätkin follit tunkevat kovasti mukaan... Osa soluista oli jo eilen kooltaan 20mm ja monet tänään. Lääkäri oli vähän yllättynyt tästä mun loppuvaiheen kovasta spurtista. Kypsiä soluja pitäisi olla punktiopäivänä jopa 12, ja lisäksi vielä muutama pienempi. (Edellyttäen tietenkin, että kaikissa folleissa on oikea solu sisällä. Se jännittää minua ihan hirveästi!!!) Ensimmäisen kerran ikinä minua varoiteltiinkin hyperstimulaation riskistä - jo on aikoihin eletty! Lisäksi lääkäri sanoi, että punktion jälkeisen vointini mukaan vasta päätetään, voidaanko siirtää kahta alkiota, vaiko vain yksi, siis johtuen juuri tuosta hyperin riskistä. Ääk! Lisäksi Menopurin annostusta pienennettiin 150 yksikköön, ja huomenna Pregnyl -päivänä en pistä Menopuria enää ollenkaan. Synarela jatkuu vielä huomisen, ja maanantai onkin kokonaan lääkkeetön päivä.

Eilisestä alkaen on tuntunut painetta tuolla alakerrassa, erityisesti kun istahdan alas ja jos rakko on täynnä, ja lisäksi on jomotellut jonkun verran. Eli jotain siellä tapahtuu! Lisäksi alaselkää on vähän jomotellut, mutta se voi olla ihan vaan huonossa asennossa nukkumisesta ;) Siihen malliin tuntuu tuolla munasarjoissa, että on Luojan lykky, että minun ei tarvitse mennä töihin enää ennen punktiota.

Voi miten toivon, että tämä olisi nyt SE HOITO, jota olemme koko ajan odottaneet!!!

Netin keskustelussa oli pohdittu tätä lapsettomuutta ja sen vaikutuksia meihin, ja sitä miten voi oppia hyväksymään sen, että loppuelämä voi olla lapseton. Jäin tätä sitten miettimään, ja allekirjoitan sen, että olen tavallaan oppinut nauttimaan tästä elämästä ja kaikesta hyvästä ilmankin lapsia. Mutta! Itse koen sen enemmän niin, että olen oppinut nauttimaan elämästä ja ajattelemaan iloisia asioita siihen asti, kun niitä lapsia jossain vaiheessa tulee. Siis olen alkanut käsittää sen, että en voi tätä odotusaikaa rypeä vain murheen alhossa, vaan pitää yrittää touhuta kaikkea kivaa ja pitää mielensä iloisena. Minulla on jotenkin käsittämätön varmuus siitä, että saamme kaksi lasta (millä keinoin nyt sitten tulevatkaan), sitä on vaikea selittää. Ja voihan olla, että mielenterveyteni on järkkynyt ja kaikki tämä on orastavaa hulluutta ;) mutta siltä minusta nyt vain tuntuu. Jos myöhemmin osoittautuu, että olin väärässä niin sitten osoittautuu - minä olen kyllä ihmeissäni. En kuitenkaan ole vielä lainkaan valmis siihen ajatustyöhön, että loppuelämämme olisi lapseton. Raskastahan tämä tietysti on, ja odotusaika tuntuu aivan liian pitkältä... Pitää vain koittaa kuluttaa se jotenkin viihdyttävällä tavalla. Kuten nautiskelemalla Miehen aamiaiseksi valmistamista croissanteista ;) Siis heippa!

Ultrakuulumisia

En päässyt maanantain seurantaultran jälkeen kertoilemaan ultrakuulumisia. Maanantaina en ehtinyt ennen töihin menoa ja eilen meillä ei jostain syystä toiminut netti. Tai sitten vika oli koneessani - mene ja tiedä - mutta en päässyt mihinkään muualle kuin naamakirjaan. Se taas ei olisi ollut niin väliksi.

No, tässä sitä nyt ollaan, ja nyt olenkin ennättänyt käydä jo toisessakin ultrassa. Maanantaista perjantaihin oli sen verran pitkä aika, että lääkäri kysyi, sopisiko minulle tulla käymään tänäänkin niin nähdään tarvitseeko annostusta nostaa. Ultrissa kaikki oli niin kuin pitääkin. Limakalvo reilut 7mm, ja folleja kymmenkunta (7+3). Lisäksi pienempiä folleja ainakin viitisen kappaletta, mutta niitä lääkäri ei kuulemma haluaisi mukaan, sillä suuri munasolumäärä voi vaikuttaa kohdun limakalvoon epäsuotuisasti ja kypsyttää sen ennen aikojaan. Pidimme siis annostuksen samana, ja tarkistetaan vielä perjantaina pitääkö sitä kenties nostaa. Punktio lienee alkuviikosta, mutta tarkkaa päivää en vielä tiedä. Perjantaina olemme jo paljon viisaampia.

Kunpa vaan kaikissa rakkuloissa olisi kypsä solu sisällä... Hui, kun jännittää!!! En millään jaksaisi odottaa ensi viikkoa, alan olla jo aika kärsimätön! Vaikka toki tiedän, että kunhan sinne asti päästään niin mikäli pääsen piinailemaan, sitten sitä vasta hermoillaankin. Onneksi on viikonloppuna töitä, niin aika kuluu varmaan vähän nopeammin.

25 asiaa

Lopultakin vastaan tähän Green Turtlen haasteeseen, jossa tehtävänä oli kertoa itsestään 25 asiaa ja haastaa sen lisäksi viisi muuta kirjoittajaa. Oli vaikeaa valita mitä itsestäni kerron, sillä en missään nimessä halua, että minua tunnistetaan. Kukaan tosielämän ystävistäni ei tiedä, että kirjoitan blogia. Vain kaksi läheisintä tietää ylipäätään koko lapsettomuusasiasta. Haasteessa päätin pysytellä melko kevyissä asioissa.

1. Rakastan eläimiä.
2. En pidä siitä, että minua neuvotaan. Voin kuitenkin itse pyytää neuvoja, ja siinä tapauksessa otan ne ilolla vastaan.
3. Vihaan aamuherätyksiä ja teen parhaani välttääkseni niitä.
4. Suhtaudun epäileväisesti uusiin asioihin. Vähän aikaa sitten järkytyin, kun Mieheni toi minulle uusitun version flunssaan käyttämästäni nenäsumutteesta. Merkki oli vanha tuttu, mutta versio eri. Pillastuin, ja Mies pyysi että antaisin kuitenkin tälle uudelle tuttavuudelle mahdollisuuden. Hyväähän se oli. Siitäpä tulikin mieleeni, että minun on helppo myöntää jos olen ollut väärässä.
5. Lempikukkani on pioni.
6. Kerron erittäin mielelläni mielipiteeni, asiasta kuin asiasta ;) Ja liian usein puhun ennen kuin mietin...
7. Aloitan innolla uusia asioita. Liian moni aloittamani asia vain tuppaa jäämään kesken.
8. Kauneimmat äänet maailmassa ovat aaltojen kohina ja se kun koiramme juo vettä :) Ja tietenkin kissan kehräys ♥
9. Haaveilen matkasta Australiaan ja asumisesta meren rannalla.
10. Katson televisiosta kaikki mahdolliset musiikkiohjelmat, yksi suosikeistani on Suomen paras kuoro. Lisäksi rakastan käydä konserteissa ja keikoilla
11. Edellä mainittujen lisäksi mieliohjelmiani ovat Täydelliset naiset ja useat eri dekkarisarjat: Kova laki, tällä hetkellä näkyvä Jälkiä jättämättä, ja sen sellaiset. Lisäksi olen hulluna komediasarjoihin, erityisesti Frendeihin ja Frasieriin.
12. Nukun unilelun kanssa. Mieheni hyväksyy tämän kolmannen pyörän.
13. Rakastan musikaaleja.
14. Maailman kaunein sana on mielestäni ”vaimo”. Ehkä jonain päivänä maailman kaunein sana on mielestäni ”äiti”.
15. En voi sietää Nicolas Cagea.
16. Olen erittäin perso imartelulle ja kehuille.
17. En ole pitkävihainen, ja monesti unohdan, miksi olen alunperin suuttunut.
18. Olen pääsääntöisesti laiska, voin ongelmitta makoilla sohvalla, vaikka ympärillä olisi miljoona tekemätöntä työtä.
19. Pidän kuitenkin kodikkuudesta ja siisteydestä, ja rakastan pyykinkäsittelyä :)
20. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mutta uimaan vasta koulussa.
21. Olen uskollinen ja lojaali. Sekä puolisolleni, että ystävilleni.
22. Minulla on aina ollut yksi tai kaksi läheistä ystävää, enkä jaksa kovin paljoa olla tekemisissä pinnallisempien tuttavuuksien kanssa.
23. En tykkää keltaisista karkeista.
24. Olen melko turhamainen. Kotona kuitenkin pyörin mukavissa ryysyissä...
25. Itken erittäin helposti.

Omat viisi haastettani lähetän seuraaville bloggaajille: Barba, Haruko, Shayna, sekä Sadeina ja Jadekivi. Jos haasteeseen on vastattu jo aiemmin, hyvä niin. Eikä muutenkaan mitään paineita, haasteeseen vastataan jos halutaan, ja kerrotaan itsestä juuri niin vähän tai paljon kuin halutaan :)

Lisäksi tajusin, että olen pyörinyt kokonaan oman napani ympärillä (se tosin lienee melko luonnollista, kun tämä blogi kertoo minun elämästäni, heh...) ja olen kokonaan unohtanut kertoa, että olen ollut viime päivinä ihan mielettömän onnellinen erään kanssasisareni plussasta. Hän on myös odottanut onneaan aivan liian pitkään, ja olen aivan vilpittömän ja täydellisen iloinen hänen puolestaan. Ihanaa nähdä, että ihmeitä tapahtuu myös pidempään taivaltaneille! Onnea Barba ♥ Lähetän taivaalle pyynnön, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin :)

Miehen mielestä

Kolmas päivä Menopuria takana. Onneksi huomasin vilkaista lääkärin antamaa hoitosuunnitelmaa, sillä Menopurin annosta olikin pienennetty kahden ensimmäisen päivän jälkeen. Jatkossa menee 187,50 IU. Lääkkeistä en ole havainnut mitään muita oireita, kuin iltaisin ja öisin lieviä kuumia aaltoja. Synarela? Senhän annostus oli edellisessä hoidossa vain puolet tämänhetkisestä pistosten alettua. Lisäksi on särkenyt joka päivä vähän päätä, mutta se voi johtua ihan siitä, että olen vähentänyt syömistä - painon osalta on jälleen pieni kurinpalautus paikallaan ;) Olen viime aikoina herkutellut aika huolettomasti, ja nyt on pakko palata ruotuun. Voi kun olis ihanaa olla yksi niistä, jotka voivat syödä mitä vaan, milloin vaan ja miten paljon vaan ilman, että se näkyy missään...! Mut näillä mennään.

Eilen illalla sanoin, että laitan aamuksi herätyksen että herään pistämään, ja Mies kysyi, että nytkö se sitten alkaa... Muistutin sitten, että se on kulta jo kaksi päivää sitten alkanut! On siitä kyllä puhetta ollut, mutta en ole kauheasti enää jauhanut tästä asiasta, kun se ei tunnu enää niin kummalliselta, ja ennemminkin on täysi työ muistaa ottaa kaikki lääkkeet ajallaan. Järkytyimme kyllä vähän siitä, miten tavallista tästä hommasta on meille jo tullut. Mutta edelleenkin suurin osa asioista pyörii minun ympärilläni, ja mies jää herkästi paitsioon. Tosin hän ei kyllä haluaisikaan jatkuvasti märehtiä ja analysoida tätä asiaa.

Lueskelin viime kerralla lääkäriin pääsyä odotellessani jotain lehtistä nimeltä "Mies ja lapsettomuus" tms. Siinä oli kysytty miehiltä mikä heidän mielestään on vaikeinta lapsettomuudessa. Suurin osa oli vastannut kaikkea sellaista, että "No kun vaimo on aina surullinen ja masentunut" tai "Kun kavereilla on kaikilla lapsia ja ei ole enää niin paljon yhteistä" tai "Kun näkee muita miehiä lastensa kanssa", ja niin edelleen... Niin yksi miehistä oli sitten vastannut, että "Vitutus". Tämä nauratti minua ihan hirveästi, ja otin asian puheeksi kotona Miehen kanssa nauraakseni, että joku oli sitten vastannut näin siihen kyselyyn. Niin mitä sanoo Mieheni!?! Että hän oli lukenut saman jutun, ja ajatellut, että niin hänkin olisi vastannut! Siis hän, verbaalisesti erittäin lahjakas Mieheni, jolla ei ole mitään vaikeuksia pukea ajatuksiaan sanoiksi, sanoo kuulemma, että vaikeinta tässä asiassa on "vitutus"...!!!

Kieltämättä kyseiseen määritelmään tiivistyy aika paljon, jos ei jopa kaikki. Ja raskasta on elää jatkuvan vitutuksen kanssa, eli toivotaan, toivotaan kovasti onnistumista ;)

Aika matelee...

Piikitin äsken toisen kerran Menopuria, ja täytyy sanoa, että onpa ihana piikitettävä!!! :) Ei tunnu missään! Ihana muutos siihen Pergoverikseen, joka piti hampaat irvessä aina puskea sisään, huh. Toivotaan, että Menopur osoittautuu hyväksi muiltakin osin... En millään jaksaisi odottaa sitä maanantain seurantaultraa, palan halusta saada kuulla, miten lääke tehoaa. Ja myöskään en millään jaksaisi odottaa kaikkea muuta... Punktiota ja siirtoa, kunhan siihen vain päästäisiin. Haluan, että tämä homma etenee!!!

Ärsyttää myös, kun tavallaan lykkään sosiaalisuuttani myöhemmäksi... Samaa olen tehnyt koko tämän hoitotaipaleen ajan. Jälleen piilotin naamakirjassa yhden (puoli)tutun, kun rupesi tulvimaan tuutin täydeltä masukuvia. En vain enää jaksa tai halua nähdä mitään sellaista, ennen kuin se ihme joskus on omalla kohdalla. Jos oma tilanteeni olisi normaali, olisin laittanut iloiset onnittelut menemään, ja jatkanut omia puuhiani. Nyt vain jotenkin olen tuudittautunut siihen, että vasta sitten kun meidän tilanne on hyvä ja iloinen, jaksan sirkuttaa iloisesti myös muille... En vain tiedä, kauanko siihen menee. Suututtaa myös tuleva joulu. Jälleen kerran kirjoitamme joulukortteihin vain meidän kahden nimet, vaikka niin kauan jo olisimme halunneet voida lisätä siihen pikkuisemmekin nimen. Ehkä sitten ensi jouluna...?

Lisäksi minun tehtävänäni on kuulemma päättää, vietämmekö joulun kahdestaan täällä, vai lähdemmekö sukulaisten luokse... Se (mahdollinen) testipäivä kun tosiaan sattunee siihen joulun tienoille, ja pitää miettiä, haluanko käsitellä lopputulosta - oli se sitten kumpi vaan - kotona vaiko ihmisten ilmoilla...

No, siihen on vielä aikaa. Monta piikkiä on pistettävä ennen sitä, ja monta hermostuttavaa hetkeä käytävä läpi.