Tänään on ollut vähän huonompi päivä, kaikki on ottanut päähän. Kävin kaupungilla pienellä kauppareissulla ja kaikki asiat ärsyttivät. Jono tiskille ostaessani joulukonserttilippuja, iloiset ihmiset, mörkit ihmiset, ylipäätään kaikki muut ihmiset, se kun Mies ei soittanutkaan silloin kun lupasi. Lisäksi on ärsyttänyt sateinen sää, enkä osannut edes iloita siitä, että onnistuin käyttämään koiran lenkillä juuri sinä ainoana hetkenä, jona ei satanut. Lisäksi koko ajan väsyttää ihan kamalasti, en tiedä, johtuisko se noista lääkkeistä. No, tänään saattaa olla ainakin koko elämäni viimeinen Pergoveris-päivä, ken tietää... Sumut jatkuvat punktioon asti.
Huomenna on seuraava ultra aamulla varhain, ja oletettavasti perjantaina punktio. Jos huomisaamuna näyttää siltä, että tarvitaan vielä loppukiriä, piikitän vielä aamulla Pergoverista. Ja illalla sitten tuttuun tapaan Pregnyl. Tuntuu, että aika ei kulu millään, en jaksaisi millään odottaa perjantaita, vaikka se hermostuttaakin ihan hirveästi. Kunpa vain tulis soluja. Kunpa ne vain hedelmöittyisivät. Voi kunpa ne jakautuisivat. Voi kunpa päästäisiin siirtoon. Kunpa vain alkio(t) viihtyisi minussa ja kiinnittyisi... Kunpa vain!!!
Luin muuten loppuun sen Adoptiomatka -kirjan, ja suosittelen! Itkuhan siinä tuli :) Riippumatta siitä, saammeko joskus omaksi biologisen lapsen, vai adoptoidun, kirjoittaja kirjoitti niin kauniisti lapsiperheen arjesta, etten millään malttaisi odottaa, että pääsen sitä joskus elämään. Jostain sellainen varmuus kumpuaa, että vielä me saamme juuri sellaisen elämän josta olemme haaveilleet. Sitä paitsi - pitäkää vaan hulluna, ihan sama mulle ;) - selvänäkijät, joiden kanssa olen puhunut, ovat kertoneet minun saavan kaksi lasta. Yksi kertoi elämästäni enemmänkin, Miehestäni, työstäni, ja kaikesta muustakin, ja ainakin tähän asti kaikki hänen kertomansa on pitänyt paikkansa. Toivoakseni siis tämäkin... sen verran uskon noihin monien mielestä huuhaa-juttuihin :)
Tunnelma: jännittynyt ja kireä, kenties hivenen lamaantunut
Toivotan soluille kovaa loppukiriä! Mulle joku ennustajanpaska (tai siis sukulaisnaiselle, joka kertoi meijän tilanteesta) oli ennustanut ekan siirron jälkeen että pari pettymystä vielä tulee mutta sitten onnistuu. Kyllähän se kieltämättä SILLOIN saattoi hieman lohduttakin, mutta EI ENÄÄ, kuusi turhaa siirtoa myöhemmin... MUTTA, toivotaan että teidän eukko oli pätevämpi :D
VastaaPoistaSitte pitää vielä mainita mun lapsett.lääkäristä.. se jo toiseen kertaan selitti sen kaverista jolle oli tehty monta tuloksetonta hoitoa ja ei vaan onnistunut toista lasta saamaan ja päätyivät sitten adoptoimaan. Tää lääkäri on itse kolmen lapsen äiti, prkl! Musta toi tarina aina vaan tuntuu siltä että se valmistelee mua lopulliseen pettymykseen ja pitää siis meitä toivottomina tapauksina. Ja ihan niinku se adoptio ois joku helppo nakki, senkun adoptoitte sitte jos ette omia saa! Se on hittovie monen monen vuoden prosessi sekin. Ei sillä ettenkö olisi ottolapsestakin onnellinen, toki. Ahdistaa vaan ajatus että sen saamiseen menisi joku kuusi vuotta vielä tästä. Olisin itse yli nelikymppinen. Ulkomailta adoptoimiseen ei ole ikinä varaa.
Noh, toivotaan vielä ettei meidän näitä tarvi ajatella! :) Tsemppihalit!
Minäkin toivon ja peukutan,että kaikki menisi nyt loppuun asti hyvin!!!Kyllä olisi ja aika teidän ( ja meidän ;) ) onnistua!!!
VastaaPoistaHaluaisin itsekkin käydä jollain ennustajalla,mut en oo uskaltanut,jos se kertookin jotain kamaluuksia tulevasta :/ Tsempit ultraan,muru<3
Kiitos tsempeistä :)
VastaaPoistaJuu noita "selvänäkijöitä" on varmaan joka junaan... Mut tosiaan tää jonka mainitsin ties sellaisia yksityiskohtia kaikesta, että on kyllä ihan käsittämätöntä... Eli ymmärrän, jos joku ei ehkä uskalla mennä! Onneks se ei kuitenkaan kertonut mitään huonoa, eikä ne taida mitään kovin huonoja kertoakaan päin pläsiä. Mutta katsotaan tieskö se mistään mitään sit kuitenkaan, eli alkaako niitä tenavia tulla vaiko ei :D
Todellakin olis aika MEIDÄN jo onnistua!!!