4.9.2011

Ihania päiväunia

Sorruin pitkästä aikaa vähän haaveilemaan... Pieniä vaaleanpunaisia (tai -sinisiä) haaveita... ihania unelmia.

Yleensä käännän sellaisten ajatusten tupsahtaessa mieleen ajatukset nopeasti muualle, mutta nyt annoin niiden harhailla vähän kauemmas. Ajattelin, miltä tuntuisi valmistautua vauvan tuloon. Järjestellä huonetta. Pestä pikkuisia vaatteita. Miltä tuntuisi ripustaa niitä kuivumaan, viikata hyllyyn. Miettiä yhdessä Miehen kanssa, millä väreillä huone maalataan (siinä olemme kyllä ottaneet jo kauan aikaa sitten varaslähdön, ja miettineet sitä jo aika paljon enemmänkin). Millaisia tauluja ja kuvia seinälle. Miltä tuntuisi tuoda vaunut ensin pihaan ja sitten tänne kotiin odottamaan. Neuloa vauvalle peittoja, sukkia... Ommella verhoja. Näitä mietin... halusin ihan pikkuisen vain kuvitella miltä se voisi tuntua. Haluaisin tunnustella myös millaista olisi katsella lastenhuonetta kesäisessä iltahämärässä, kuunnella ovensuusta sängystä kuuluvaa tuhinaa, mutta niin pitkälle en pysty ajattelemaan. Aika lopettaa unelmointi. Syli tuntuu nyt vieläkin tyhjemmältä, mutta kyllä kuitenkin teki hyvää haaveilla hetki... Muistaa taas (ikäänkuin se hetkeksikään unohtuisi!) minkä vuoksi tässä ponnistellaan eteenpäin <3

Olen niin rakastunut jo pelkästään mieheeni, että tuntuu hetkittäin, että pakahdun. En voi uskoa onneani, että olen saanut tavata jonkun, joka tuntuu niin oikealta. Jolle uskallan kertoa tunteistani ja ajatuksistani. Ja että hänkin tuntee samoin. Uskomatonta se vaan on. Edelleenkin ajattelen, että jos tämä onkin vain ihanaa unta, josta kohta herään. Voisin vieläkin katsella häntä loputtomiin ihastuksissani pää kallellaan. En siis uskalla tai voi edes kuvitellakaan, miltä tuntuisi jos (...miltä tuntuu sitten KUN) tämä vauvahaaveemme toteutuisi, sitä onnentunteen määrää...

Mulla on kuitenkin onneksi paljon sellaistakin ajateltavaa, jota annan itseni ajatella. Sellaisia ihan luvallisia vaaleanpunaisia ajatuksia ja unelmia, joita olisi tärkeääkin vähitellen ajatella. Pitäisi suunnitella naimisiinmenoa. Olemme tarkoituksella lykänneet sitä, kun halusimme katsoa miten näissä hoidoissa käy. Halusimme odottaa, että tärppää, ja miettiä sitten sen mukaan aikatauluja. Nyt emme ehkä jaksa enää odottaa. Ja mahdollisia tulevaisuuden adoptioaikeitakin varten olisi hyvä jouduttaa naimisiinmenoakin. Ja tuntuisikin oikein miellyttävältä jouduttaa sitä.

Tunnelma: toiveikas ja optimistinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti