Älä unta nää...

... pp11 = KP1.

En osaa sanoin kuvailla surun ja pettymyksen määrää.
Jotenkin kuitenkin sorruin uskomaan, että voisimme onnistua. Ihan oikeasti oli sellainen pieni kutina, että ehkä sittenkin...
Hullu!!! Jatkossa kun yritämme en aio hetkeksikään sortua ajattelemaan tai kuvittelemaan, että onnistuisimme.
Jos niin käy, se olkoon iloinen yllätys, mun haaveilut loppu tähän.

Kestää hetken päästä tästä eteenpäin, ja varsinaista surutyötä pääsen tekemään vasta työreissusta kotiuduttuani lauantai-iltana. Siihen asti vain hammasta purren eteenpäin; mutru huuleen ja kirsu vastatuuleen muistan jonkun jossain todenneen... Sitä yritetään. En kylläkään jaksa odottaa sunnuntaita, jonka saan viettää yksin peiton alla parkuen...

Aiomme kyllä vielä yrittää, ja jatkossa haluaisin kokeilla pidempää viljelyä. Mulla on sellainen vahva tunne, että meillä vika on siinä, että alkiot eivät jatka kehittymistään, koska ikinä ei ole mitään yritystä kiinnittymiseen ilmeisesti ollut. No kerran oli veritestissä HCG 4, mutta vissiin se ei kerro mistään vakavammasta yrityksestä kuitenkaan. Lisäksi harmittaa edelleen ihan suunnattomasti tämä viimeisin hoito, kun soluja olisi ollut tulossa paras määrä ikinä, mutta eivät olleet kypsiä. Voisikohan siihen saada korjausta pidemmällä stimulaatiolla tai suuremmilla lääkeannostuksilla?

No, joka tapauksessa adoptio alkaa tuntumaan yhä oikeammalta vaihtoehdolta... Pitää vissiin kuitenkin hoitaa se alttarille meno mahdollisimman pian... ;)

PP8

Piinapäivitys.

Ei mitään uutta auringon alla.

Menkkakipuja oli kuten aina ennenkin muutaman päivän ajan, ja kuten aina ennenkin ne ovat nyt myös hiljentyneet. Yleensä ne alkavat sitten uudelleen lähempänä testipäivää (PP14). Rinnat täysin tavalliset (mulla ei edes Pregnyl tai mikään muukaan vaikuta niihin mitenkään), ja olo muutenkin. PP6 jo innostuin vähän, kun vatsaa nipisteli ja kiristi kumman tuntuisesti, mutta sekin ilo loppui lyhyeen: vatsatauti :( Heräsin seuraavana yönä, kun vatsa oli ihan sekaisin. Miehellä oli sama pari päivää aikaisemmin. Sitä kesti eilisen, mutta siitäkin oon nyt toipunut. Ei siis kerrassaan mitään, mikä voisi herättää toiveita raskaudesta. Vuoto mulla on alkanut tasan kerran ennenkuin lopetin luget, yleensä siis vasta pari päivää niiden lopettamisen jälkeen, eli siitäkään ei voi päätellä mitään. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä testi ja tarkistaa tulos ruudusta... Pelottaa, en pysty edes ajattelemaankaan sitä, että se hetki on kohta edessä. Ajattelin testata viimeistään joskus viikonloppuna. Ennen sitä joudun olemaan töissä, ja jos tulos on nega, en voi kuvitellakaan esittäväni iloista ja että kaikki on hyvin.

Surullista. Harmittaa, että en uskalla edes toivoa mitään. Oon ollut tässä samassa tilanteessa samoilla tuntemuksilla niin monesti, että vaikka koko ajan kuulostelenkin oloa (sitä en vain osaa olla tekemättä, vaikka kuinka aina päättäisin toisin), en kerta kaikkiaan uskalla ajatella, että tämä voisi onnistua. Enkä ainakaan kirjoittaa sitä mustaa valkoisella... Hiljaa mielessäni ehkä uskallan haaveilla. Tuntuu vain, että en jaksaisi enää kertaakaan pettyä, mutta minkäs teet. Ken leikkiin ryhtyy... En tiedä, miten siitä taas noustaan, jos tulos ei ole toivottu, mutta kaipa se taas jotenkin onnistuu, niinkuin aina ennenkin. Pää pystyyn ja eteenpäin.

PP3

Aika matelee.

Kun hoitokertoja kertyy enemmän, tuntee itsensä kerta kerralta tyhmemmäksi ja tyhmemmäksi, jos uskaltaa yhtään haaveilla onnistumisesta. Sitä yrittää vain miettiä, miten onnistuisi pettymään edes vähän vähemmän kuin ennen, ja miten saisi mielensä pidettyä vähän positiivisempana kuin ennen, ettei ihan niin pahasti romahtaisi, kuin joka kerta vain tuntuu käyvän. Onneksi pahin suru ja pettymys tämän hoidon epäonnistuttua tuntuu kuitenkin jäävän vähitellen taka-alalle. Edelleenkin tuntuu huonolta vitsiltä, että kävi niinkuin kävi, vaikka tästä piti tulla kaikista paras hoitomme. Ja että hetken jo kuvittelin, että saimme 12 solua, ja innostuin, että nyt varmasti saadaan edes jokunen pakkaseenkin... kuinka väärässä olinkaan, minä typerys.

Mutta! Tällä hoidollahan ON vielä mahdollisuus olla kaikkein paras hoitomme: jos se vain tuo meille plussan...! Ihan kaiken varalta kuitenkin mietin jatkoa, ja onnistuin googlaamaan sellaisen pariskunnan, joka ei ollut koskaan saanut mitään pakkaseen, ja jolle seitsemäs ICSI oli tuonut onnen.

Siis ihan vaan kaiken varalta...

PP2

Tämä piinailun alku on ihanaa, kun juuri tällä hetkellä kaikki on vielä mahdollista. Voisinko pysäyttää ajankulun ja jäädä tähän? En uskalla edes ajatellakaan jossain kaukana tulevaisuudessa odottavaa testipäivää. Juuri nyt kaikki on vielä mahdollista. Menkkaoireet eivät vielä tässä vaiheessa tarkoita mitään. Alakertaa jomottelee menkkamaisesti ja yritän ajatella sen johtuvan lugeista. Tai sitten tämä vain on tuomittu epäonnistumaan. Tietystikin googlasin taas, niinkuin jokaikisessä kierrossa ja hoidossa tähänkin asti, ne samat sivut ja keskustelut, joissa julistetaan, että menkkaoireethan olivat juuri SE oire, joka paljasti onnistumisen. Ja miten niin monella on ollut juuri siinä plussakierrossa varma tunne epäonnistumisesta.

Ihan tulevaa varten jo lueskelin noita valmiiksi, en vielä ole luopunut toivosta kuitenkaan. Ärsyttää vaan, kun nuo jomottelut vievät kuitenkin pikkuisen terää haaveilulta. Koko ajan takaraivossa jyskyttää, että älä ole hullu ja kuvittele onnistuvasi, samalla tavalla tässä käy kuin kaikkina aiempinakin kertoina. Huokaus... Miksi ei voisi olla vaikkapa viikon ajan ilman MITÄÄN tuntemuksia??!! Ja nauttia suloisesta oireettomuudesta ja herttaisesta haaveilusta. Kyllä sitä ehtisi sitten piinailun lopussakin pudota takas maanpinnalle.

Voi pikkuinen palleroinen toivonkipinä, jaksa kasvaa, etsi itsellesi paikka ja tarraa lujasti kiinni!

Siirron (!!!) jälkeen

Pääsimme siirtoon, Luojan kiitos.
Matkaan saimme 6-soluisen kolmosluokkaisen alkion, vähän hitaanpuoleinen, mutta siirtokelpoinen. Olisi kuulemma ollut pakastuskelpoinenkin, eli uskon, että ei se nyt ihan surkein mahdollinen ole. Ja se on meidän alkio. Meidän ainoa pikkuinen alkio <3 Voi  kunpa se viihtyisi minussa. Olen niin onnellinen, että emme jääneet tyhjin käsin, en tiedä, miten olisin selvinnyt siitä kaiken tämän jännittämisen jälkeen. Nyt saimme kuitenkin pikkuisen mahdollisuuden. Voi jospa voisi olla niin, että juuri tämä oli se meille tarkoitettu. Että kaikki tämä pelko ja jännitys ja suru ja hermoilu olisi ollut vain tätä pikkuista varten. Jaksa kiltti kasvaa ja pysy mukanamme.

Lääkäri kyseli tunnelmia. Kerroin, että olemme valtavan pettyneitä tähän hoitoon, ja että punktio oli selvästikin liian aikaisin. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että saimmehan me neljä kypsää solua, ja niiden lisäksi vielä kaksi kypsyi jälkeenpäin. Kerroin sitten, että labrasta oli epäilty, että ne eivät kuitenkaan olleet sitten tarpeeksi kypsiä, kun kerran vain yksi niistä kaikista hedelmöittyi, ja että tosiaan olen sitä mieltä, että punktio oli liian aikaisin. Johon hän muistutti, että itsehän halusimme punktion perjantaille. Ja ikävä kyllä se on totta. Syytän eniten meitä itseämme tästä koko fiaskosta. Alunperin olin sanonut hänelle, että Mies voi tarvittaessa lähteä matkalle vähän myöhemmin. Kuitenkin, ollessamme yhdessä seuraavalla ultrakäynnillä, lääkärin todettua, että punktio tulee aikaisintaan perjantaille, olimme kauhuissamme, koska maanantai olisi ollut paljon hankalampi järjestää. Ja lääkäri kertoi saaneensa vaikutelman, että perjantai on meille viimeinen mahdollinen päivä ja nosti annostusta sen mukaan. Eikä siitä kai voi häntä syyttää. Tosin kai hän olisi sanonut meille silloin, jos olisi ollut sitä mieltä, että ei oikeasti ole järkeä tehdä sitä vielä perjantaina???!!!! Jos en olisi ymmärtänyt hänen puheistaan, että perjantai on täysin mahdollinen ja ajateltavissa oleva päivä, en olisi sitä halunnut. Olemme tästä kaikesta järkyttyneitä, tämän piti olla meille kaikkein tärkeintä maailmassa, ja onnistuimmekohan nyt itse pilaamaan tämän kaiken!?! Ahdistaa :(((

Lisäksi on pyörinyt mielessä taannoinen radiosta kuulemani kertomus, olisiko ollut viime talvena, kun joku nainen kertoi tarinansa. Hän oli ollut miehensä kanssa lapsettomuushoidoissa, onnistumatta. Mies oli jättänyt hänet toisen naisen takia, ja saanut sitten tämän kanssa lapsia. Kun tämä kertoja oli sitten aikanaan taas puolestaan halunnut lapsia, ja mennyt hoitoihin, oli käynyt ilmi, että hänelle oli tullut ennenaikaiset vaihdevuodet aiempien hoitojen takia (?), eikä munasoluja enää tullut. Olen nyt sitten miettinyt ja murehtinut sitä, että loppuvatkohan munasolut sitten jossain vaiheessa, ja oliko katastrofaalista, että niitä meni nyt noin paljon hukkaan. Lääkäri sanoi joskus aiemmin, että ei näillä hoidoilla sillä tavalla tuhlaudu munasoluja, mutta voiko siihen luottaa!?

No, uskon edelleen, että tällä kaikella on tarkoitus, ja vielä meille hyvin käy.

Ja onneksi saimme tämän pienen toivonkipinän kuitenkin tänään kyytiin.
Samantien katsoin tietysti googlesta, ja kyllä joku on joskus tällaisellakin alkiolla onnistunut... kaikki on varmasti mahdollista.

Voi jos tämä voisi nyt kuitenkin olla se kerta ♥ ♥ ♥
Voi jos vain saisimme tästä huiman jännitysnäytelmän ja onnellisesti päättyvän tarinan kerrottavaksi joskus sitten...

Odottelua, odottelua, ja... odottelua.

Syvä huokaus. Odottavan aika on todellakin pitkä. Olen ihmeissäni, miten sainkaan eilisen päivän kulumaan, eilen aamulla vielä tuntui siltä, että joudumme odottamaan maanantaiaamua ikuisuuden. No, se on jo huomenna.

Olen miettinyt, mikä meni vikaan. Mitä olisimme voineet tehdä toisin. Tästä pieleen menneestä hoidosta syytän ehkä eniten meitä itseämme. Olimme kertoneet lääkärille, että Mies lähtee työmatkalle, ja toivoisimme, että punktio ehtii perjantaille. Olimme tosin kertoneet, että tarvittaessa hän tietysti lykkää matkaansa, ja lähtee vasta maanantaina aamupäivällä, "näytteen" antamisen jälkeen. Yhdessä vaiheessa lääkäri jo unohtikin koko matkan, ja pohdiskeli, olisko punktio tulossa perjantaille, vai myöhemmin. Muistutettuamme häntä matkasta, hän nosti annoskokoa ja sanoi, että kyllä se sinne perjantaille saadaan. Eli en tiedä, olisiko punktio lykkääntynyt ensi viikolle ilman, että olisimme esittäneet toiveita aikaisemmasta, ja oltaisiinko sitten saatu enemmän kypsiä soluja. Tosin annoskoko oli mielestäni alunperinkin liian pieni, kun alla olivat kuitenkin ne sumut. Myöhäistä jossitella, ikävä kyllä.

Järkytyimme tästä kuitenkin niin kovin, että vaikka hoidot ja tämä projekti on tähänkin asti mennyt kaiken muun edelle (ja tällä todellakin tarkoitan meidän kummankin osalta ihan kaikkea), jatkossa, mahdollisissa seuraavissa hoidoissa rauhoitamme kyllä hoidon ympärille vieläkin pidemmän ajan. Ja kaikki muu saa joustaa hoidon ehdoilla. Tämä kaikki on mielestäni henkisestikin niin kuluttavaa, että haluan muutenkin keskittyä sitten enemmän tähän, enkä piikittää hätäisesti jossain vessassa ja raahata ruiskuja mukana töissä ja muutenkin ympäri maailmaa. Sillä nyt ei sinänsä ole fyysisesti vaikutusta hoitoon, mutta nyt tässä on ollut niin paljon jännitystä ja stressiä, että tuntuu että olisi helpompi olla, jos tahti olisi kaikin puolin vähän rauhallisempi.

Lääkäriin olemme olleet tyytymättömiä jo pitkään. Minusta jo se oli omituista, että meille tehtiin VIISI hoitoa täysin samalla kaavalla, korkeintaan lääkkeen annoskokoa muutettiin hieman tarvittaessa, ilman mitään tuloksia. Ja joka kerta saatiin vain yksi tai kaksi alkiota, eli ei sitä voi perustella hyvällä menestykselläkään. Vasta sitten, kun olin itse pari kertaa vihjaillut, pitäisikö kenties kokeilla jotain muuta, ja lopulta sanonut, että ensi hoidossa pitää kyllä OIKEASTI kokeilla jotain MUUTA, jotain muuta kokeiltiin. Sen jälkeen, kun hän oli kysynyt minulta, että no mitäs sulla olisi mielessä.

En voi sille mitään, että meille on tullut sellainen olo, että häntä ei oikeasti kiinnosta, onnistummeko, ja väistämättä on tullut rahastusfiilis. Kaiken lisäksi muutenkin haluaisin lääkärin, joka tuntuu sympaattiselta, ja joka tuntuu oikeasti haluavan onnistumistamme. Olisi pitänyt tehdä jotain jo monta hoitoa sitten. Tuntuu, että on mennyt hukkaan aikaa ja rahaa tällä samalla kaavalla mentäessä. Ei tietenkään voi syyttää lääkäriä siitä, että emme onnistu, mutta mulla on kuitenkin vahva tunne siitä, että lääkärin pitäisi kuitenkin tuntua hyvältä, siltä, että hän on meidän puolellamme.

Hedelmöittyneitä...

... oli yksi. YKSI.

Muut solut eivät olleet olleet kypsiä.
Voi vittu sanon minä. Sanoisin paljon muutakin, mutta maailmassa ei ole niin paljon voimasanoja, että riittäisivät tähän tilanteeseen.

Itkettää.
Pelottaa.

Kuulemme maanantaiaamuna kahdeksalta, onko tuo yksi selvinnyt siirtoon saakka. Olen silloin yksin kotona. Mies joutuu lähtemään työmatkalle, enkä uskalla edes ajatellakaan millaista on viettää kotona yksin kolme päivää jos siirtoa ei tule. Ne päivät oli tarkoitettu siirron jälkeiseen herttaiseen lepäilyyn.

En pystynyt vastaamaan klinikan puheluun, pelkäsin niin kovasti, ja siirsin puhelut Miehen puhelimeen. Hän oli urhea ja toimitti uutiset, olen siitä kiitollinen. Itse kerään voimia sitä maanantaiaamua varten. Voi hyvä Luoja anna sen voida onnistua. Jos vain saadaan se yksi pikkuinen matkaan, tämä kaikki on ollut vaivan arvoista.

PS. Se ainokainen alkiomme on kuulemma erinomaisen näköinen. Nyt vai toivotaan, toivotaan...

Punktion jälkeen Vol. 2

Nyt illan tullen mieli on hitusen rauhallisempi.
Pettymys oli ihan valtava, kun ennätin jo hetken iloita parhaasta solusaaliistamme ikinä, ja määrä laskikin sitten puoleen. Edelleenkin hermostuttaa, mutta kunhan saisimme edes yhden alkion. Haaveilemme kahdesta, mutta tule edes yksi...

Pitäisi muutenkin malttaa pysyä pois netistä (etenkin suurimpien tunnekuohujen aikaan) ja olla lukematta kaikkia onnellisia tarinoita. Raskausuutiset ovat fine, etenkin virtuaalimaailman ja kohtalotovereiden, mutta kun ajattelen kaikkea, mitä tapahtuu siitä eteenpäin, se tulee jotenkin liian konkreettiseksi, mistä me jäämme paitsi. Pitää siis koittaa vähentää netissä roikkumista, ainakin tätä aihepiiriä käsittelevillä sivuilla... ja ainakin hoidon kriittisimmissä vaiheissa...

Nyt lähetän toiveen sinne jonnekin laboratorion uumeniin. Voi kunpa yön aikana tapahtuisi taikoja... kunpa vain... ♥ ♥ ♥

Punktion jälkeen

Punktiosta selvitty, huh helpotus. Se sattui tällä kertaa ihan kamalasti, jostain syystä lääkitys aloitettiin myöhemmin kuin ennen. Onneksi toipuminen on kuitenkin nopeaa, nyt kun särkylääkkeiden vaikutus alkaa hälvetä jomottelee enää vaan hiljalleen.

Ja asiaan. Saatiin 12 solua, mikä kuulosti ensin lupaavalta, mutta kuulin juuri, että niistä 6 oli ollut kypsiä. Ihan samanlainen määrä siis kuin ennenkin. Meillä on yleensä hedelmöittynyt noin puolet, ja niistä taas jakaantunut noin puolet, joillakin kerroilla jopa alle puolet, eli taas joudutaan jännittämään päästäänkö edes siirtoon. Nyt vielä viikonlopun yli. Vituttaa!!! Miks tän pitää olla näin vaikeaa?!? :( Lisäks ahdistaa kahta kauheammin joka puolelta tulvivat raskaus-, synnytys- ja kaikenmaailman iloiset uutiset. Koska on meidän vuoro??? Saadaanko me milloinkaan kokea sitä? Ja juu, tiedetään, tiedetään, ihan hyvinhän noista kuudesta voi tulla hyväkin saalis, mutta historia nyt kuitenkin antaa odottaa ihan muunlaisia todennäköisyyksiä. Taidanpa laittaa Miehen vastaamaan puhelimeen, kun huomenna saamme kuulla hedelmöittymisestä. En jaksa tätä jännitystä, mutta eipä kyllä varmaan hänkään.

Sekalaisia ajatuksia punktion kynnyksellä

Huomista punktiota tässä odottelen ja jännitän.

Pregnyl tuli tuikattua rutinoituneesti julkisessa vessassa, livahdettiin kesken konsertin yhdessä invavessaan... Ne ampullit ovat hitusen hankalan muotoisia, joten tarvitsin Miehen mukaan pitämään niitä pystyssä, että saan aineet helpommin imettyä. Läheisyydessä tarkkaileva vahtimestari kyllä varmaan ajatteli, että mentiin käymään pikaisella :D

Nyt sit vaan odotellaan huomista... ja eilisessä postauksessani muuten hourailin, että vain tämä päivä on lääkkeistä vapaa, mutta eihän mulla luget ala ennenkuin siirtopäivänä vasta, eli kännykkä ei muistuta mistään lääkkeistä ennen sitä. Mulla on muuten lugeista puheenollen aina aika suuri annostus: 3 palleroa aamuin illoin! En ole kuullut, että kenelläkään olis niin paljon, mutta samapa tuo. Ihan sama se taitaa olla, montako palleroa sinne tunkee, yhtä ällöttävää se on joka tapauksessa...

Nyt kun ei voi muuta kun odotella, on ollut enemmän aikaa pyöritellä kaikenmaailman ajatuksia mielessään. Jäin miettimään sitä Adoptiomatka -kirjaa, se herätti kyllä paljon tunteita. Pakotan Miehenikin kyllä lukemaan sen, ennenkuin jossain vaiheessa laitamme mahdollisen prosessin liikkeelle. Kirjassa, samoin kuin monissa seuraamissani blogeissa, oli mainittu lukuisia muiden ihmisten kommentteja asiaan liittyen. Suuri osa kuulosti yhtä tökeröiltä ja tietämättömiltä, kuin lapsettomienkin kuulemat kommentit. Minua on jäänyt askarruttamaan ihan hirveästi eräs näkemys: kyllä lapsen on parasta olla oman biologisen äidin kanssa omassa maassaan. Niin varmasti. Mutta entä kun tilanne kuitenkin on se, mikä on: joku lapsi (tarkemmin ottaen useat lapset, liian useat; yksikin on liikaa) on jostain syystä jäänyt ilman ihmistä, joka pitäisi hänestä huolta. Lastenkodissa, ilman omaa kotia. Ilman omaa aikuista ihmistä. Eikö ole hyvä asia, että joku haluaa tällaisen yksin jääneen lapsen hoidettavakseen?

Ehkä täydellisessä maailmassa lapset kasvaisivat biologisten vanhempien kanssa, ja nämä puolestaan eläisivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti.

Ehkä täydellisessä maailmassa lapsia saisivat kaikki jotka niitä kaipaavat ja haluavat?

Ehkä maailma on tällaisena niin täydellinen, kuin mahdollista: joku ei jostain syystä pysty huolehtimaan lapsestaan ja joku toinen lasta kaipaava haluaa, ja ottaa sen tehtäväkseen. Parempi kai, että on koti, kuin ei kotia ollenkaan? Parempi myös onnellinen koti, kuin onneton. Omat vanhempani ovat eronneet ja olen siitä iloinen. En olisi halunnut elää onnettomassa kodissa. Varmasti ihannetilanne olisi se, että vanhemmat eläisivät onnellisina ja kasvattaisivat lapsensa yhdessä. Mutta jos se ei ole mahdollista, joku toinen ratkaisu voi olla kaikkien kannalta parempi.

Huoh. Niin paljon ajatuksia päässä, ja vähän voimaton olo. Kummasti sitä vain sietää tämän ainaisen odottelun. Uskon kyllä, että tämä kaikki on vielä vaivan ja odottamisen arvoista ♥ ja jään haaveilemaan perhe-elämästä ja tavallisesta arjesta yhdessä Rakkaani ja yhden tai useamman pikkuisen kera... Aika näyttää, miten tässä käy - uskon ja toivon, että hyvin!

Perjantaita ja punktiota odotellessa

Viimeinen seurantaultra takana ja punktio ylihuomenna perjantaina, kuten aiemmin arvioitiin. Rakkuloita molemmilla puolilla 3 suurta (17-20mm) ja sitten joitakin pienempiä. Piikitin äsken vielä loppukiriksi Pergoverista - halleluja, se lysti loppui nyt... Sattui nimittäin taas ihan huolella, aargh. Illalla vielä viimeinen sumu ja Pregnyl, ja siihen loppuivatkin lääkkeet... kunnes perjantaina alkaa iki-ihana Lugesteron. (EDIT: Hourailin, ei mulla luget ala ennenkuin siirtopäivänä vasta...) Että saahan tässä yhden päivän relata välissä ilman että tarvitsee muistaa ottaa mitään lääkkeitä ;) Ja illalla menemme Elämä lapselle -konserttiin, eli joutunen tuikkaamaan Pregnylinkin jossain julkisessa vessassa taas, sellainen loppuhuipennus tähän piikitysrumbaan. Mutta pieni harmihan tämä piikittely olisi, jos vain lopputulos olisi toivottu...!!!

Ikävä kyllä huonotuulisuus tuntuu jatkuvan, vaikka kuinka yrittäisin olla hyvillä fiiliksillä. Kiukutti ihan käsittämättömästi tympeä apteekin täti, jota tuntui jo heti alkuun kovasti ärsyttävän, että suvaitsin tulla häntä häiritsemään asioinnillani. Tämä tenttasi sitten suureen ääneen, minkälainen annostus mulla oikein on, kun "näiden lääkkeiden pitäisi olla oikeastaan loppu, kun tullaan hakemaan lisää". Joo, mulla on pari ylimääräistä kotona, ja niin saa olla jatkossakin. Asumme kaukana apteekista, ja tarkoitan todella KAUKANA, ja jos ampulli hajoaa tai muuta vastaavaa, en todellakaan saa mistään siihen hätään lisää. No, oon vähän kiukkuisella päällä ihan muutenkin, ja tiedän, että heidän kuuluu noita tiedustella ja kirjata järjestelmään, mutta ärsytti vain se sävy, jolla hän minua suureen ääneen kuulusteli niinkuin pahempaakin rikollista.

Perjantaihin tuntuu olevan tosi pitkä aika, ja huomenna varmaan aika matelee, kun ei voi tehdä muuta kuin odotella. Mutta tämä ei tietenkään ole mitään siihen verrattuna, miten tuskallista viikonloppuna tulee olemaan taas odotella uutisia labrasta. Nyt ei kuitenkaan voi tehdä muuta kuin koittaa saada aika jotenkin kulumaan. Lupaan kuitenkin tässä ja nyt yrittää olla hyvällä tuulella, enkä ärise Miehelle paljoa. Ainakaan aiheetta... Aamulla jo siitä vähän lipsuin, mutta se olikin ennen tätä lupaustani ;)

Hermoilua

Tänään on ollut vähän huonompi päivä, kaikki on ottanut päähän. Kävin kaupungilla pienellä kauppareissulla ja kaikki asiat ärsyttivät. Jono tiskille ostaessani joulukonserttilippuja, iloiset ihmiset, mörkit ihmiset, ylipäätään kaikki muut ihmiset, se kun Mies ei soittanutkaan silloin kun lupasi. Lisäksi on ärsyttänyt sateinen sää, enkä osannut edes iloita siitä, että onnistuin käyttämään koiran lenkillä juuri sinä ainoana hetkenä, jona ei satanut. Lisäksi koko ajan väsyttää ihan kamalasti, en tiedä, johtuisko se noista lääkkeistä. No, tänään saattaa olla ainakin koko elämäni viimeinen Pergoveris-päivä, ken tietää... Sumut jatkuvat punktioon asti.

Huomenna on seuraava ultra aamulla varhain, ja oletettavasti perjantaina punktio. Jos huomisaamuna näyttää siltä, että tarvitaan vielä loppukiriä, piikitän vielä aamulla Pergoverista. Ja illalla sitten tuttuun tapaan Pregnyl. Tuntuu, että aika ei kulu millään, en jaksaisi millään odottaa perjantaita, vaikka se hermostuttaakin ihan hirveästi. Kunpa vain tulis soluja. Kunpa ne vain hedelmöittyisivät. Voi kunpa ne jakautuisivat. Voi kunpa päästäisiin siirtoon. Kunpa  vain alkio(t) viihtyisi minussa ja kiinnittyisi... Kunpa vain!!!

Luin muuten loppuun sen Adoptiomatka -kirjan, ja suosittelen! Itkuhan siinä tuli :) Riippumatta siitä, saammeko joskus omaksi biologisen lapsen, vai adoptoidun, kirjoittaja kirjoitti niin kauniisti lapsiperheen arjesta, etten millään malttaisi odottaa, että pääsen sitä joskus elämään. Jostain sellainen varmuus kumpuaa, että vielä me saamme juuri sellaisen elämän josta olemme haaveilleet. Sitä paitsi - pitäkää vaan hulluna, ihan sama mulle ;) - selvänäkijät, joiden kanssa olen puhunut, ovat kertoneet minun saavan kaksi lasta. Yksi kertoi elämästäni enemmänkin, Miehestäni, työstäni, ja kaikesta muustakin, ja ainakin tähän asti kaikki hänen kertomansa on pitänyt paikkansa. Toivoakseni siis tämäkin... sen verran uskon noihin monien mielestä huuhaa-juttuihin :)

Tunnelma: jännittynyt ja kireä, kenties hivenen lamaantunut

Ultranäkymiä

Ensimmäisessä ultrassa on nyt sitten lopultakin päästy käymään. Hyviä ja huonoja uutisia. Soluja oli tulossa ihan kohtalaisesti, 4-8 kpl 10mm:n molemmin puolin olevia. Olimme kuitenkin odottaneet ja toivoneet vähän ripeämpää kasvuvauhtia. Olen järjestänyt vapaata töistä sitä silmällä pitäen, että punktio tulisi keskiviikolle niin kuin alunperin oletimme. Nyt punktio onkin perjantaina, ja mahdollinen siirto maanantaina. Lisäksi surettaa, että Mies ei sitten pääse siirtoon mukaan. Mutta täytyy olla iloinen, että soluja näyttää kuitenkin olevan tulossa. Eli se nyt taitaa olla tässä puuhassa yksi pienimmistä murheista, jos Mies missaa siirron... Tärkeintä olisi vain, että sinne siirtoon asti ylipäätään päästään... Seuraava ultra on keskiviikkoaamuna, voi kunpa kasvua nyt tapahtuisi niin reippaasti, että punktio tosiaankin on edes silloin perjantaina, muuten aikataulut menevätkin tosi vaikeiksi. Syvä huokaus...

Pergoveris-annos tuplattiin, tästä eteenpäin kaksi piikkiä päivässä eli 300IU. Murrr, tänäänkin taas sattui aika tavalla kun pistin... Mut onneks kirpaisee vaan sen hetken, sen kestää kyllä. Kyselin Mieheltä, oonko ollut hänen mielestään jotenkin erilainen nyt tuon Synarelan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että oon ollut ehkä jopa tasaisempi kuin yleensä :) Niin musta itsestänikin on tuntunut. Hyvä, että noiden sivuvaikutusten suhteen sentään päästään helpolla tässä projektissa!

Tunnelma: Blääh...

Minä, neulatyyny

Ja taas pistellään.
Pergoveris oli ihan helppo sekoittaa, hyvä juttu! Ehkä en lähtis sitä missään autossa pistelemään, niinkuin Puregonia, mutta tarvittaessa onnistuis kyllä vaikka jossain julkisessa wc:ssä. Tosin yritin valita sellaisen kellonajan, että onnistuisin olemaan joka kerta kotona. Nyt pistosten alettua Synarelan määrä vähennettiin puoleen, tästedes 2 suihkausta per päivä. Siitä en vieläkään ole huomannut sen kummempia oireita. Muutaman kerran on ollut tosi kuuma, mutta tilanteissa, joissa olis voinut olla kuuma ihan muutenkin. Hyvä tuuri siis, jos pääsen ilman sen suurempia oireita! Nyt sitten vaan piikitellään, ja toivotaan niin kovin, että alkaisin munimaan ihan kunnolla. Pleasepleasepleasepleaseplease...

0-ultran kautta seuraavaan vaiheeseen

Nonni. 0-ultrassa käyty ja todettu toivotulla tavalla lepotilassa olevat munasarjat. Tänään saan sitten aloittaa pistämiset. Uudeksi lääkkeeksi ei tullutkaan olettamani Menopur, vaan sen sijaan Pergoveris. Jännittää, miten kroppa siihen reagoi!!! Jos normaalisti, niin punktio tulee luultavasti ensi viikolle. Jarrupiikkejä ei tällä kerralla tarvita, sillä Synarela hoitaa kuulemma sen puolen, sen sumuttelu kun jatkuu punktioon asti. Loppuviikosta onkin sitten seuraava ultra - sitä joudun jännittämään ihan viikonloppuun saakka, sillä ennen sitä ei löydetty tohtorin kanssa yhteistä aikaa kalenterista. IIK!!! Pergoveristarvikkeet tulivat muuten violetissa pussissa ja sattumalta Mieheni ei pidä kyseisestä väristä lainkaan; on kuulemma epätoivon väri...! No kidding! :D
Taaksejäänyttä elämää on Puregon-pussukan seesteinen vaaleansininen... ;)

Tunnelma: olotila jännittynyt, mutta tasapainoinen