... eli ihanaa, menkat alkoivat ;) Ihan kiva tunne kerrankin olla iloinen niiden alettua - hämmentävää. Pari päivää olin ihan hermoraunio, mutta nyt olo on hivenen valoisampi. Luulen, että se johtui ihan vaan noista alkamassa olleista kuukautisista, jotka ovat by the way runsaammat kuin ikinä. Johtuukohan Synarelasta? Muuten olen vähän ihmeissäni, kun vielä 13 päivänkään sumuttelun jälkeen ei ole mitään fyysisiä oireita ainakaan. Alkaa vähän huolettaa, oonko tehnyt sen ihan oikein, ja onkohan sitä sitten edes mennyt ollenkaan sisuksiin. Hui! Mutta kyllä se aina nenässä hetken jomottaa ja nielussa maistuu, eli luulisin, että oon jotenkuten siitä suoriutunut.
Nyt sitten jännitetään aikatauluja!!! Tietysti kp1 koitti perjantai-iltana, eli aikaisintaan voin soittaa klinikalle maanantaina. Puhetta oli silloin aiemmin, että punktio tulisi varmaan sitä seuraavalle viikolle, eli viikolle 37. Ja sitä todellakin toivon! Mies on nimittäin sopinut työmatkan viikolle 38, hän lykkäsi sitä ihan meidän hoitomme takia, ja laskimme aikataulut sen mukaan, että punktio olisi viimeistään tuolloin. En kyllä itse asiassa edes tiedä tarkkaa aikaa, milloin piikitykset alkavat, mutta oletin, että ASAP menkkojen alettua, kun kerran lääkäri tuon aikataulun ilmoitti. Jännittää ihan hirveästi myös se, miten reagoin uuteen lääkkeeseen Menopuriin!!! Tähän asti ollut Puregon, johon olen reagoinut aina suht nopsasti, ja piikityksiä on ollut yleensä kymmenen päivää tai vähemmän. Nyt pelottaa, miten tämän kanssa käy, ei voi tietää yhtään, onko vaste parempi vai huonompi. Jännittää, toivoisin niin, että kaikki sujuisi mallikkaasti.
Huomaa, että hermot ovat kireällä, sillä parin päivän hermostuneen ja raivokkaankin olon kruunasi eilen illalla aikaansaatu maailman typerin riita Miehen kanssa. Luonnollisestikin sai alkunsa aivan naurettavasta asiasta. Onneksi sopu löytyi pian, ja sovimme, että unohdamme koko tyhmän jutun. On kyllä rasittavaa, että väkisinkin tulee purettua toisiinsa tätä huolta ja jännitystä. Mutta toisaalta kehenkäs muuhunkaan. Yhdessähän tässä ollaan, ja uskon, että tämä loppujen lopuksi kyllä lujittaa parisuhdetta. Meillä on yhteinen päämäärä, joka on molemmille tärkeämpi kuin mikään muu asia, ja teemme yhdessä kaikkemme, että siihen pääsisimme. Olemme hyvä tiimi :) Ja pakko suitsuttaa Miestäni: mulla on oikeasti maailman paras kumppani. En osaa sitä mitenkään edes tarpeeksi ylistävästi kertoa. Hän kun esimerkiksi suunnittelee kaikki menonsa hoitojamme silmällä pitäen, ja osaa ajatella jopa niin pitkälle, että miettii menojaan suunnitellessa esimerkiksi sitä, että onko hoidoissa kenties sellainen vaihe, että ollaan saatu ei-toivottu tulos ja minä olen pois tolaltani ja lohtua vailla. Ja on muutenkin maailman huolehtivaisin ja tekee kaikkensa, että mulla olisi hyvä olla. Ahdistaa ja surettaa, että olen usein murheen hetkellä niin keskittynyt omaan suruuni, etten tarpeeksi usein muista, että hän käy läpi ihan sitä samaa. En kuitenkaan osaa sanoa, olenko aina enemmän surullinen omasta puolestani vai hänen puolestaan. Hänestä kun tulisi (siis TULEE) maailman paras isä. Enkä jaksaisi millään odottaa, että se tapahtuu. Mutta odottaa täytyy, ainakin hetken aikaa vielä...
No, kohta voin hetken taas ajatella muita asioita - menen illaksi töihin. Työ saisi muuten ihan kivasti ajatukset aina hetkeksi muualle, mutta työni on sellaista, että siellä ei voi yhtään olla omissa ajatuksissaan, vaan koko ajan pitää olla läsnä siinä hetkessä. Hieman on aina vaikeaa olla ajattelematta näitä, kun hoito on juuri meneillään... ja oikeastaan tämä on ainoa asia, joka mua tällä hetkellä kiinnostaa yhtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti