Aika - ystävä ja vihollinen

Tänään menossa rv 8+5. Toisaalta tuntuu, että aika hurahtaa tosi nopeasti - en voi uskoa, että plussasta on kohta viisi viikkoa. Toisaalta taas se kuluu ihan käsittämättömän H-I-T-A-A-S-T-I. Edelleen ollaan niin heikoilla jäillä tämän kanssa. Todellakin se pitkääkin pidempi toivominen (ja säännölliset pettymiset) on vaikuttanut minuun jotenkin. Onneksi kuitenkin jotain on jäljellä entisestä optimismistani, suurimman osan ajasta uskon, että tässä käy hyvin ;)

Eilen oli alavatsassa menkkamainen olo. Ei mitään kipuja, mutta sellainen hassu turvottava tunne, ehkä ihan aavistuksen jomottava... ja sekös sai olon hermostuneeksi ja sätkyksi. Lisäksi tuli pisara (!) jotain tuhrun kaltaista, ja olin jo repiä pelihousuni totaalisesti. No, se jäi siihen pisaraan, ja mietin, voisiko se olla kenties sen perjantaisen ultran aikaansaannosta??!! Tokihan vuotelut alkuraskaudessa olisivat ylipäätään tavallisia, ja minulla on koko aikana tullut vain about 3 pisaraa (joista yksi ennen plussatestiä), eli en nyt suostu sen suuremmin tuosta hermostumaan. Ei kai ole aihettakaan...???!!

Odotan kuin kuuta nousevaa sitä nt-ultraa, ja maagista 12 viikon rajaa... Aika siihen tuntuu ihan epätodellisen pitkältä. Haluaisin jo kertoa tästä kaikille! Vaikka tiedänkin hyvin, että siitä huolimatta, että jos ja kun se päivä koittaa että olemme tarpeeksi pitkällä uskaltaaksemme kertoa tästä ihmisille iloisin mielin, jossain takaraivossa se pieni ääni vielä kuitenkin varoittaa, että mitä vaan voi sattua missä vaiheessa vaan... Syvä huokaus. Ei se huolehtiminen taida tosiaan loppua koskaan. Luotan kuitenkin siihen, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän murehtiminen saa väistyä ILOITSEMISEN tieltä :)

Edit. Kaipasin vähän jotain vaihtelua blogin ulkoasuun - hieman jotain valoisampaa ja toiveikkaampaa - ja päädyin toistaiseksi tällaiseen Magnolia-pohjaan.

Mielenrauhaa ultrasta...

No otsikkohan sen kertoo ;) Hermoilu jatkui varhaisultran jälkeenkin. Hävettää jo melkein tunnustaa, miten höpsähtänyt olen. Oireita ei edelleenkään ole minkäänlaisia (mitä nyt maha on edelleen ISO), joten niinhän siinä kävi, että alkuviikosta se uskonpuute taas iski toden teolla, ja varasin sitten kuitenkin vielä ultra-ajan tälle päivälle. Halusin vain niin kovasti tietää, että pikkuinen jatkaa kasvuaan...

Ja niinhän se jatkaa ♥ Siellä se yhä möllötti sydän sykkien. Voi että tämä on ihanaa! Nyt tuli viimein sellainen olo, että uskon tämän todeksi! Eikä harmita yhtään rahanmeno - tämän tunteen saaminen oli joka euron arvoista. Nyt alan ihan oikeasti uskoa tähän. Murunen oli vielä kasvanut reippaasti: vastasi kooltaan viikkoja 8+5 (tänään siis 8+3). Seuraava ultra onkin sitten niskapoimu-ultra 2,5 viikon päästä. Hui! Se se mahtaa jännittää, mutta teen parhaani ollakseni miettimättä sitä sen suuremmin etukäteen. Ja tämä on lupaus!

Maha on tosiaan edelleen niin turvonnut (ja jos kaikki sujuu toivotusti, eipä se siitä toviin pienenekään... heh), että jouduin ostamaan muutaman väljemmän vaatteen, kun vanhat tuntuvat tiukoilta ja epämukavilta. Ostinpa sitten ihka ensimmäisen äitiysvaatteeni, söpön farkkupaidan, joka ei vielä tässä vaiheessa tuntunut ihan liioittelulta... Monet muutkin vaatteet tuntuivat huutelevan perääni kaupan hyllyltä, mutta niiden aika on sitten paaaaaljon myöhemmin. Nyt pitää vain selvitä tästä alkuvaiheesta jotenkin rauhallisesti jalat maassa. Aion nyt oikeasti olla miettimättä kaikkea mikä voi mennä pieleen (Luoja tietää, että kaikenlaista murehdittavaa sillä saralla riittäisi...) ja alkaa vähitellen iloita tästä kunnolla.

Olen aivan käsittämättömän onnellinen ja tuntuu ihan kuin eläisin yhtäkkiä kokonaan uutta elämää ♥ Voiko tämä todellakin tapahtua meille!?!

Yritystä olla coolisti ja tuhoontuomittuja yrityksiä pyrkiä pois Sitten kun -elämästä

Rv 7+4. Edelleenkään ei mitään oireita. Olen aina ollut taipuvainen Sitten kun -elämään. Olen yrittänyt opetella hetkessä elämistä. Tähän asti plussan saaminen testiin, ja viimeistään onnellisesti päättyvä varhaisultran odotus ovat olleet se ULTIMATE Sitten kun -hetki. Olen jotenkin ajatellut koko ajan, että sitten kun ne onnistuvat, olen levollinen ja nautin hetkestä ja olostani... Ja PYH! Nythän se vasta alkoikin... Edelleen olen epäuskoinen, olostani ei juurikaan voisi päätellä tätä onnellista asiaintilaa. Vatsa on tosin alkanut nyt jo pömpöttää ja kaikki vaatteet kiristävät :O Siitä olen vähän hämmentynyt, vaikka turvotustahan se tässä vaiheessa vasta on (ja kyseisellä alueella on jo valmiiksi ollut ylimääräistä, myönnetään...). Sattuneesta syystä olen joutunut kertomaan asiasta useammalle kuin olisin vielä tässä vaiheessa halunnut: toimenkuvani töissä muuttui asian johdosta hieman, ja halusin kertoa parille hyvälle ystävälle itse mieluummin kuin että olisivat kuulleet tästä joltain muulta. Nyt hermoilen liian aikaisin kertomista, ja sitä jos jotain nyt vielä sattuukin.

Sitten kun -ajattelussani hermoilen seuraavaa ultraa (tekisi mieli piipahtaa jo sitä ennen yksityisellä ultrassa vilkaisemassa, että kaikki on varmasti vielä hyvin...!?). Mikähän muuten on aikaisin mahdollinen hetki mennä niskapoimu-ultraan...?!? Pitää soittaa neuvolaan maanantaina. Lisäksi odotan kuumeisesti ensimmäisen kolmanneksen loppumista ja rakenneultraa, ja tuntuu, että ne ovat vielä valovuosien päässä. Ja kaikkien viikkojen, päivien, tuntien, minuuttien ja sekuntien ajan ennen sitä, sen pienen sydämen pitäisi jaksaa pompotella ja pikkuisen jatkaa kasvuaan... Hui, kun jännittää! Lääkäri oli rauhoittava ja kannustava, ja sanoi, että sen jälkeen kun varhaisultrassa on syke nähty ja pikkuinen oli oikean kokoinen, on enää pieni todennäköisyys, että mikään menisi vikaan. Se rauhoittaa minua hieman, mutta toisaalta lähipiirissäni on aivan liian monta tarinaa kerrottavaksi siitä, mikä kaikki voi vielä senkin jälkeen mennä pieleen. Ja liian monta sellaista tarinaa, että hienosta alusta huolimatta seuraavassa ultrassa (tai sitä seuraavassa) sykettä ei enää löytynytkään. Ajatuskin kylmää minua, ja aikaansaa paniikin. Luin myös, että suurin osa keskenmenoista tapahtuu raskausviikkoon 8  loppuun mennessä. En tiedä, tarkoittaako se tätä kahdeksatta viikkoa, jolla me nyt menemme, vai viikkoa 8+... Niin tai näin, seuraava sitten kun -etappini on seuraavan raskausviikkoni 8+ loppu... Syvä huokaus! Luulen, että vasta sitten joskus rentoudun, kun vauva on sen kokoinen, että selviäisi ulos tullessaan, ja tunnen säännöllisesti liikkeet. Siihen on vain vielä ihan sietämättömän pitkä aika...!

Kaikesta tästä hermoilusta huolimatta elän elämäni onnellisinta aikaa...!!! Uskokaa tai älkää :) Olen onnellinen, että saan hermoilla juuri tätä asiaa, juuri tätä olen odottanut. Ja maailman paras ja rakkain Mies on juuri oikeanlaisena tukena minulle, hän jaksaa uskoa ja muistuttaa, että kaikki voi mennä juuri niin kuin pitääkin, ja kestää hienosti hermoiluani. Maailman paras kumppani ♥ Olen niin kiitollinen hänestä. Ja tästä kaikesta.

Edellenkin tuntuu siltä, että ehkä tämä onkin vain ihanaa unta josta kohta herään...

Tänään.

Tänään.

Tähänastisen elämäni onnellisin päivä ♥ ♥ ♥

Totta se siis on! Ultrassa jumputti pontevasti yksi pikkuinen sydän. Juuri sen kokoisen pikkuisen kuin tässä vaiheessa pitääkin. Maailman kaunein näky.

Aivan uskomattomalta tuntuu, että tämä tapahtuu meille, niin kauan olemme tätä päivää odottaneet.

Sanat eivät riitä kuvaamaan miten kiitollinen olen.

Huomenna.

Huomenna.

Tähänastisen elämäni onnellisin tai onnettomin päivä.

Voi anna sen olla onnellinen.

Hermostuttaaaaa!

6+2. Huolestuttaa kun ei ole taas mitään oireita, ei eilen eikä tänään. Toissapäivänä ja sitä edellisenä mahassa selvästi tapahtui jotain, oli sellaisia voimakkaita vihlaisuja pitkin päivää. Iltaisin oli aina ihan mielettömiä palelukohtauksia. Rinnat tuntuivat suuremmilta. Mutta eilen: ei mitään. Tänään: ei mitään. Tiedän, oireettomuus voi merkitä hyvää tai huonoa. Se ei välttämättä merkitse yhtään mitään. Turhaa ja järjetöntä spekuloida tätä - tiistain ultra kertoo totuuden ja ennen sitä ei vain voi tietää varmaksi mitään. En olisi ikinä uskonut millaista hermoilua plussaaminen tuo tullessaan... Edelleenkin minulla on kuitenkin tästä hyvä tunne, miten voikin olla näin ristiriitaista! Toivotaan, että pysyn suhteellisen selväjärkisenä tässä ajatusten myllerryksessä.

Odottavan aika...

... on ihan käsittämättömän pitkä. Varhaisultraan on nyt tasan viikko.

Tänään siis rv 6+0 ja viikkotestin näyttöön lävähti aamulla ilman odottelua toivomani Raskaana 3+ -teksti. Nyt lopetan hysteerisen testishow´ni ja jään odottelemaan ultranäkymiä... Jännittää ihan mielettömästi! Eilen ja tänään on ollut vatsassa (kohdun tienoilla?) sellaisia kipeitä tuikkaisuja. Ne eivät kumma kyllä tunnu toistaiseksi ollenkaan pelottavilta, vain siltä että jotain siellä tapahtuu. Rinnat tuntuivat eilen myös ensimmäistä kertaa suuremmilta ja aremmilta, tänään vain vähän suuremmilta. Miesraukka muuten järkyttyi sydänjuuriaan myöten, kun valistin häntä, että joillain naisillahan ei rinnat juurikaan kasva raskauden aikana :D Olikohan se ressukka odottanut heti lapsen jälkeen eniten niitä jättiläisbuubseja...?

Tähän asti olen kiertänyt kaukaa kaikki raskausaiheiset keskusteluketjut. Nyt olen pikkuisen uskaltautunut kurkkimaan ainakin näillä samoissa päivissä olleiden ketjuja. Sattuipa sitten silmääni eräs ketju, jossa tilitettiin niitä asioita jotka raskaudessa eniten ärsyttävät. On se vaan jännä, miten eri lähtökohdista ihmiset tätäkin vaihetta elävät... Uskon, että useimpiin vaivoihin ja ärsytyksen aiheisiin suhtautuu hieman eri tavalla, jos raskaus ei ole tullut helposti. Ihmettelin, kun monia tuntui ärsyttävän läheisten holhoaminen raskaana ollessaan. Itsestäni tuntui aivan ihanalta, kun rakas, läheinen ihminen (ainoa, joka asiasta lisäksemme tässä vaiheessa tietää) kehotti minua nyt olemaan varovainen ulkona, kun siellä on liukasta ♥ Ihanaa, että saan olla tässä tilanteessa, jossa joku suhtautuu minuun raskauden takia huolehtivaisesti. Lisäksi joku kertoi miten ärsyttää, kun pitää koko ajan laittaa lapsen etu itsensä edelle, eikä voi ottaa saunasiideriä tai polttaa tupakkaa...?! Lienee sanomattakin selvää, että näin kivikkoisen polun läpikäytyään ei tulisi mieleenkään harmitella moista. (No joo, sellaista en olisi kyllä harmitellut, vaikka olisimmekin onnistuneet helposti...) Itseäni ärsyttää lähinnä se, että en mielestäni tiedä tarpeeksi hyvin mitä minun kannattaisi syödä, että pieni ihmisenalku saisi parhaan mahdollisen lähdön kehitykselleen.

Yritän olla ajattelematta tulevaa ultraa kovin paljon. Pelottaa ihan hirveästi - en tiedä miten kestäisin jos menettäisimme tämän. Tämä on elämämme onnellisinta aikaa ja juuri tätä olemme niin lujasti toivoneet. Voi jospa vain saisimme jatkaa eteenpäin yhtä onnellisina ultrankin jälkeen...! Minulla on sellainen tunne, että kaikki on hyvin. Nyt jos koskaan elämässä haluaisin kuulla olevani oikeassa.

Oireettomuutta ja testimaniaa

5+5. Ei minkäänlaisia oireita. Väsyttänyt on kovasti ja iltapäivällä jo alan haaveilemaan nukkumaan menosta, mutta se johtunee ihan siitä, että olen herännyt joka aamu aikaisin. Se taas puolestaan johtuu toki varmastikin raskaudesta, mutta lähinnä siitä, että aina kun avaan silmäni se tulee mieleen ja kaikki unenrippeet katoavat. Edelleenkin olen niin täpinöissäni tästä. Pahin hysteria alkaa olla voitettu, mutta päätin sallia itselleni hCG:n nousun seuraamisen niillä viikkonäyttötesteillä ;) Ehkä se helpottaa siksikin, että pysyy yllä se hoitojen aikainen tunne siitä, että tekee jotain konkreettista... Ja kun mitään oireita ei ole, haluaisin niin kovasti todeta jotain kuitenkin olevan tapahtumassa... Mies pitää minua aavistuksen kajahtaneena, mutta antaa asialle siunauksensa, jos se helpottaa minun oloani. Myönnän, että mulla on kyllä aina ollut taipumusta pakkomielteisyyteen; jos saan jotain tärkeältä tuntuvaa päähäni en millään saa rauhaa ennen kuin se on toteutettu.

No, tänään sunnuntaina se näytti edelleen viikkoja 2-3, kuten vielä reilu viikko sitten perjantaina, mistä voisi huolestua. Laskeskelin sitten, että jos hCG oli viikko sitten sunnuntaina sen 552, ja tuplaantuu reilun 2 vrk:n välein, sen pitäisi olla itse asiassa sillä 3+ -tasolla vasta tiistain-keskiviikon tienoilla. Ainakin joitain tapauksia löysin netistä, että vielä arvolla yli 8000 testi oli antanut tuon 2-3 viikkkoa -tuloksen... Ilmeisesti kymppitonnin paikkeilla (ja viikolla 6+) pitäisi viimeistään näkyä tuon 3+, eli odotan rauhassa tiistaihin tai keskiviikkoon. Jos se ei silloin näytä sitä, sitten huolestun. Ennen sitä en anna itseni huolehtia, sillä niiden aiempien kahden mittauksen perusteella hCG:ni nousee hieman keskimääräistä hitaammin... Damn. Haluaisin sen nousevan kohisten!

Kaikesta tästä huolimatta oloni on levollinen, uskokaa tai älkää ;) Tuntuisi vain tärkeältä saada joku konkreettinen todiste tästä. Google on ollut jälleen oraakkelini (ihan vakavasti ottaen jonkun pitäisi ottaa multa tämä kone ja nettiyhteys pois ja antaa tilalle jotain muuta järjellisempää ajanvietettä...) ja olen tullut siihen käsitykseen että useilla raskausoireet ovat alkaneet vasta joskus viikolla 6 tai myöhemmin, joillain ei ole oireita juuri ollenkaan...  Tällä hetkellä oma oloni on loistava. Jos kaikki on kunnossa ja tämä on normaali raskaus toivon oloni pysyvänkin loistavana. Voi jospa kaikki olisi oikeasti kunnossa. On tämä vaan niin kovin jännittävää aikaa!

5+0

Nyt se on virallista. Olen hysteerinen nainen. En saanut rauhaa ajatukseltani mitata hCG vielä kerran, että tiedän sen varmasti olevan nousussa. Maksoin itseni kipeäksi ja marssin mittauttamaan sen sunnuntaina 16 päivää siirron jälkeen. Eilen kuulin tuloksen ja se oli 553. Tietysti soitin klinikalle ja kysyin onko se hyvä, ja heidän mielestään on oikein hyvä ja meni mukavasti viitearvoihin. Laskeskelin, että se tuplaantuu tuota vauhtia 2,5 vuorokauden välein, eli hurjan maltillisesti - siis hitaasti, syvä huokaus! Sen pitää kuitenkin tuplaantua 36-72 tunnin välein, eli periaatteessahan tuo on kyllä tarpeeksi hyvä tahti. Nyt aion rauhoittua testaamisen osalta kokonaan. Ehkä (todellakin EHKÄ) ostan viikonloppuna yhden viikkonäyttötestin - haluaisin kovasti nähdä siinä 3+ viikkoa -tekstin... Mutta noin muuten nyt ei voi tehdä muuta kuin odottaa ultraa vielä kiduttavan pitkät kaksi viikkoa.

Hassua, että ajattelen että tuntuisi aivan uskomattomalta, että meillä voisi olla niin hyvä tuuri että kaikki menisi hyvin. Kun taas toisaaltahan voisi ajatella, että ei ole erityisen hyvää tuuria jos plussan testiin saamiseksi vaaditaan vuosien yritys ja SEITSEMÄN koeputkihoitoa... ;) Mutta siltä se vaan tuntuu, että ollaan ihan mielettömän onnekkaita kun plussa saatiin! Sinänsä tuntuu aivan hullulta, että joku niin luonnollinen asia kuin lisääntyminen voi tuntua maailman suurimmalta ihmeeltä... Toiset kun lisääntyvät tuosta noin vaan, päättävät vain jättää ehkäisyn pois. Käsittämätöntä!!! Nyt kun tietää miten monen asian pitää onnistua jotta vauva saisi alkunsa ei voi ymmärtää, että se ylipäätään on mahdollista ja että vauvoja tosiaankin syntyy...

Olen miettinyt, pitäisikö antaa entiselle klinikallemme palautetta ja kertoa, että plussa tuli kun kokeiltiin uusia asioita. Olen edelleen vihainen sille vanhalle lääkärillemme, että hän teki VIISI hoitoa SAMALLA KAAVALLA ilman mitään perusteita! Murrr! Ymmärtäisin, että pysytään samassa kaavassa jos siihen olisi joku syy, siis jotain viitteitä raskauden yrityksestä edes... Mutta ei ollut mitään. Olen vihainen itselleni siitä, että jämähdimme sinne niin pitkäksi aikaa, suostuimme maksamaan hoidoista emmekä vaatineet mitään uutta. Vihjailimme vain, mutta luotimme sitten kuitenkin lääkäriin. Nyt jälkiviisaana olen sitä mieltä, että ehdoton maksimi olisi kolme kertaa samalla kaavalla jos tuloksia ei tule. En kuitenkaan usko, että olen sinne enää yhteydessä. Sen sijaan olen vaikuttunut siitä miten ammattitaitoiselta nykyinen lääkärimme vaikuttaa, ja kaikin puolin meille sopivalta. Jos tästä raskaudesta saamme vauvan, ostamme hänelle pullon shampanjaa (tai jotain muuta) ja tiedämme kenen puoleen käännymme kun pikkusisarukset alkavat kangastaa mielessä ;)

Olen huolehtinut niin kovasti, ja pelännyt sitä tuulimunaa. Sanoin Miehelleni, että luulen että jos se huoli osoittautuisi aiheelliseksi menettäisin varmaan järkeni. Hän totesi, että kyllä me siitä yli pääsisimme. Ja niinhän se on. Olen iloinen, että tiedämme nyt, että meidän soluillamme raskautuminen on kuitenkin mahdollista :) Ja siis korostan, että edelleenkin minulla on oikein hyvä fiilis tämän homman suhteen. Tietysti kaikki huolet risteilevät mielessä, enkä saa rauhaa ennen sitä ultraa (enkä tietysti seuraavaan 8 kuukauteen, loppuelämästä puhumattakaan... huolehtiminen ei varmasti lopu koskaan), mutta olen koko ajan uskonut, että meille käy vielä hyvin. Siihen luotan edelleen, ja sehän onnistunut kerta voi olla juuri tämä. Olen onnellinen, etten ole lakannut matkan varrella uskomasta ja rukoilemasta. Joka kerta alkionsiirrosta kotipihaan palattuamme olen sanonut alkioille: "Tervetuloa kotiin!". Voi kunpa tämä tosiaan tulisi kotiin!!!