Minä, neulatyyny

Ja taas pistellään.
Pergoveris oli ihan helppo sekoittaa, hyvä juttu! Ehkä en lähtis sitä missään autossa pistelemään, niinkuin Puregonia, mutta tarvittaessa onnistuis kyllä vaikka jossain julkisessa wc:ssä. Tosin yritin valita sellaisen kellonajan, että onnistuisin olemaan joka kerta kotona. Nyt pistosten alettua Synarelan määrä vähennettiin puoleen, tästedes 2 suihkausta per päivä. Siitä en vieläkään ole huomannut sen kummempia oireita. Muutaman kerran on ollut tosi kuuma, mutta tilanteissa, joissa olis voinut olla kuuma ihan muutenkin. Hyvä tuuri siis, jos pääsen ilman sen suurempia oireita! Nyt sitten vaan piikitellään, ja toivotaan niin kovin, että alkaisin munimaan ihan kunnolla. Pleasepleasepleasepleaseplease...

0-ultran kautta seuraavaan vaiheeseen

Nonni. 0-ultrassa käyty ja todettu toivotulla tavalla lepotilassa olevat munasarjat. Tänään saan sitten aloittaa pistämiset. Uudeksi lääkkeeksi ei tullutkaan olettamani Menopur, vaan sen sijaan Pergoveris. Jännittää, miten kroppa siihen reagoi!!! Jos normaalisti, niin punktio tulee luultavasti ensi viikolle. Jarrupiikkejä ei tällä kerralla tarvita, sillä Synarela hoitaa kuulemma sen puolen, sen sumuttelu kun jatkuu punktioon asti. Loppuviikosta onkin sitten seuraava ultra - sitä joudun jännittämään ihan viikonloppuun saakka, sillä ennen sitä ei löydetty tohtorin kanssa yhteistä aikaa kalenterista. IIK!!! Pergoveristarvikkeet tulivat muuten violetissa pussissa ja sattumalta Mieheni ei pidä kyseisestä väristä lainkaan; on kuulemma epätoivon väri...! No kidding! :D
Taaksejäänyttä elämää on Puregon-pussukan seesteinen vaaleansininen... ;)

Tunnelma: olotila jännittynyt, mutta tasapainoinen

Se ei vaadi kuin yhden yllättävän raskausuutisen...

... nimittäin herttaisen ja toiveikkaan tunnetilan romahtaminen.

Suhteellisen yllättävä odotusuutinen lähipiiristä. Ystäväpariskunnalle tulee vauva. Epäilen, että tämä pikkukakkonen on kauan toivottu ja olen iloinen heidän puolestaan - hieno uutinen! En vain mahda mitään sille tunteelle, että meidän kannaltamme tämä taitaa osaltaan kuitenkin kasvattaa sitä todennäköisyyttä, että juuri me kuulumme siihen prosenttiin joka ei onnistu. Hoidoillakaan. Siihen kahteenkymmeneen prosenttiin. Se on paljon se. Huolettaa.

Tunnelma: Ranteet auki ja pää edellä kaivoon.

Ihania päiväunia

Sorruin pitkästä aikaa vähän haaveilemaan... Pieniä vaaleanpunaisia (tai -sinisiä) haaveita... ihania unelmia.

Yleensä käännän sellaisten ajatusten tupsahtaessa mieleen ajatukset nopeasti muualle, mutta nyt annoin niiden harhailla vähän kauemmas. Ajattelin, miltä tuntuisi valmistautua vauvan tuloon. Järjestellä huonetta. Pestä pikkuisia vaatteita. Miltä tuntuisi ripustaa niitä kuivumaan, viikata hyllyyn. Miettiä yhdessä Miehen kanssa, millä väreillä huone maalataan (siinä olemme kyllä ottaneet jo kauan aikaa sitten varaslähdön, ja miettineet sitä jo aika paljon enemmänkin). Millaisia tauluja ja kuvia seinälle. Miltä tuntuisi tuoda vaunut ensin pihaan ja sitten tänne kotiin odottamaan. Neuloa vauvalle peittoja, sukkia... Ommella verhoja. Näitä mietin... halusin ihan pikkuisen vain kuvitella miltä se voisi tuntua. Haluaisin tunnustella myös millaista olisi katsella lastenhuonetta kesäisessä iltahämärässä, kuunnella ovensuusta sängystä kuuluvaa tuhinaa, mutta niin pitkälle en pysty ajattelemaan. Aika lopettaa unelmointi. Syli tuntuu nyt vieläkin tyhjemmältä, mutta kyllä kuitenkin teki hyvää haaveilla hetki... Muistaa taas (ikäänkuin se hetkeksikään unohtuisi!) minkä vuoksi tässä ponnistellaan eteenpäin <3

Olen niin rakastunut jo pelkästään mieheeni, että tuntuu hetkittäin, että pakahdun. En voi uskoa onneani, että olen saanut tavata jonkun, joka tuntuu niin oikealta. Jolle uskallan kertoa tunteistani ja ajatuksistani. Ja että hänkin tuntee samoin. Uskomatonta se vaan on. Edelleenkin ajattelen, että jos tämä onkin vain ihanaa unta, josta kohta herään. Voisin vieläkin katsella häntä loputtomiin ihastuksissani pää kallellaan. En siis uskalla tai voi edes kuvitellakaan, miltä tuntuisi jos (...miltä tuntuu sitten KUN) tämä vauvahaaveemme toteutuisi, sitä onnentunteen määrää...

Mulla on kuitenkin onneksi paljon sellaistakin ajateltavaa, jota annan itseni ajatella. Sellaisia ihan luvallisia vaaleanpunaisia ajatuksia ja unelmia, joita olisi tärkeääkin vähitellen ajatella. Pitäisi suunnitella naimisiinmenoa. Olemme tarkoituksella lykänneet sitä, kun halusimme katsoa miten näissä hoidoissa käy. Halusimme odottaa, että tärppää, ja miettiä sitten sen mukaan aikatauluja. Nyt emme ehkä jaksa enää odottaa. Ja mahdollisia tulevaisuuden adoptioaikeitakin varten olisi hyvä jouduttaa naimisiinmenoakin. Ja tuntuisikin oikein miellyttävältä jouduttaa sitä.

Tunnelma: toiveikas ja optimistinen

Iloa punajuuripäivistä...

... eli ihanaa, menkat alkoivat ;) Ihan kiva tunne kerrankin olla iloinen niiden alettua - hämmentävää. Pari päivää olin ihan hermoraunio, mutta nyt olo on hivenen valoisampi. Luulen, että se johtui ihan vaan noista alkamassa olleista kuukautisista, jotka ovat by the way runsaammat kuin ikinä. Johtuukohan Synarelasta? Muuten olen vähän ihmeissäni, kun vielä 13 päivänkään sumuttelun jälkeen ei ole mitään fyysisiä oireita ainakaan. Alkaa vähän huolettaa, oonko tehnyt sen ihan oikein, ja onkohan sitä sitten edes mennyt ollenkaan sisuksiin. Hui! Mutta kyllä se aina nenässä hetken jomottaa ja nielussa maistuu, eli luulisin, että oon jotenkuten siitä suoriutunut.

Nyt sitten jännitetään aikatauluja!!! Tietysti kp1 koitti perjantai-iltana, eli aikaisintaan voin soittaa klinikalle maanantaina. Puhetta oli silloin aiemmin, että punktio tulisi varmaan sitä seuraavalle viikolle, eli viikolle 37. Ja sitä todellakin toivon! Mies on nimittäin sopinut työmatkan viikolle 38, hän lykkäsi sitä ihan meidän hoitomme takia, ja laskimme aikataulut sen mukaan, että punktio olisi viimeistään tuolloin. En kyllä itse asiassa edes tiedä tarkkaa aikaa, milloin piikitykset alkavat, mutta oletin, että ASAP menkkojen alettua, kun kerran lääkäri tuon aikataulun ilmoitti. Jännittää ihan hirveästi myös se, miten reagoin uuteen lääkkeeseen Menopuriin!!! Tähän asti ollut Puregon, johon olen reagoinut aina suht nopsasti, ja piikityksiä on ollut yleensä kymmenen päivää tai vähemmän. Nyt pelottaa, miten tämän kanssa käy, ei voi tietää yhtään, onko vaste parempi vai huonompi. Jännittää, toivoisin niin, että kaikki sujuisi mallikkaasti.

Huomaa, että hermot ovat kireällä, sillä parin päivän hermostuneen ja raivokkaankin olon kruunasi eilen illalla aikaansaatu maailman typerin riita Miehen kanssa. Luonnollisestikin sai alkunsa aivan naurettavasta asiasta. Onneksi sopu löytyi pian, ja sovimme, että unohdamme koko tyhmän jutun. On kyllä rasittavaa, että väkisinkin tulee purettua toisiinsa tätä huolta ja jännitystä. Mutta toisaalta kehenkäs muuhunkaan. Yhdessähän tässä ollaan, ja uskon, että tämä loppujen lopuksi kyllä lujittaa parisuhdetta. Meillä on yhteinen päämäärä, joka on molemmille tärkeämpi kuin mikään muu asia, ja teemme yhdessä kaikkemme, että siihen pääsisimme. Olemme hyvä tiimi :) Ja pakko suitsuttaa Miestäni: mulla on oikeasti maailman paras kumppani. En osaa sitä mitenkään edes tarpeeksi ylistävästi kertoa. Hän kun esimerkiksi suunnittelee kaikki menonsa hoitojamme silmällä pitäen, ja osaa ajatella jopa niin pitkälle, että miettii menojaan suunnitellessa esimerkiksi sitä, että onko hoidoissa kenties sellainen vaihe, että ollaan saatu ei-toivottu tulos ja minä olen pois tolaltani ja lohtua vailla. Ja on muutenkin maailman huolehtivaisin ja tekee kaikkensa, että mulla olisi hyvä olla. Ahdistaa ja surettaa, että olen usein murheen hetkellä niin keskittynyt omaan suruuni, etten tarpeeksi usein muista, että hän käy läpi ihan sitä samaa. En kuitenkaan osaa sanoa, olenko aina enemmän surullinen omasta puolestani vai hänen puolestaan. Hänestä kun tulisi (siis TULEE) maailman paras isä. Enkä jaksaisi millään odottaa, että se tapahtuu. Mutta odottaa täytyy, ainakin hetken aikaa vielä...

No, kohta voin hetken taas ajatella muita asioita - menen illaksi töihin. Työ saisi muuten ihan kivasti ajatukset aina hetkeksi muualle, mutta työni on sellaista, että siellä ei voi yhtään olla omissa ajatuksissaan, vaan koko ajan pitää olla läsnä siinä hetkessä. Hieman on aina vaikeaa olla ajattelematta näitä, kun hoito on juuri meneillään... ja oikeastaan tämä on ainoa asia, joka mua tällä hetkellä kiinnostaa yhtään.

Naisia hermoromahduksen partaalla

... eli korjaus edelliseen postaukseen: ei tästä päivästä tainnut tulla sen parempi.

Aivan järkyttäviä huonotuulisuuspuuskia tulee vaan edelleen!!! En oikeastaan voi sanoa, että olisin masentunut, vaan sen sijaan tulee ihan järkkyjä raivokohtauksia, huh. Saan kyllä pidettyä kiukun sisälläni, mutta sisuksissa sitten kiehuu sitäkin enemmän. Tosi ahdistavaa... Toivon tän johtuvan niistä tulossa olevista menkoista, sillä eipä tunnu kovin hilpeältä ajatus, että tällaista olis niin kauan kuin sumuja kestää. Osanottoni läheisille siinä tapauksessa. Varsinaista aihetta kiukunpuuskiin ei ole ollut, mutta vaikka kuinka koittaa muistuttaa itseään, että suuttumus voi johtua pelkästään lääkkeistä, itse aihe tuntuu kuitenkin juuri siinä hetkessä todelliselta. Vasta joskus jälkeenpäin sen sitten tajuaa, että ei nyt mitään varsinaista syytä ollutkaan. Mutta miten sen saisi itsensä tajuamaan juuri silloin, kun joku asia juuri sillä hetkellä vain tuntuu pahalta?

Mielialan horjahtelua... ja vähän ajatuksia adoptiosta

Eilen oli huono päivä. Olin aivan käsittämättömän huonolla tuulella ja raivona koko päivän. Hetkittäin tuntui, että olisi voinut käydä jonkun kimppuun. Eilen satoi koko päivän, ja se kyllä yleensä vaikuttaa mielialaan laskevasti, samoin niiden menkkojen pitäisi olla alkamassa päivänä minä hyvänsä, mikä yleensä aiheuttaa tämänkaltaisia tunnelmia. Harvinaisen kurja päivä kyllä oli. Miehellekin kiukuttelin jonkun verran, kun erehtyi lupaamaan kesken kiireisen työpäivän soittavansa mulle kohta, eikä soittoa sitten kuulunutkaan... no, taisi huomata: VIRHE! Onneksi siitä ei sen kummempaa kriisiä saatu sitten aikaiseksi, vaan illalla sain paljon lohdutusta maailman turvallisimmassa kainalossa. Ja tänään tunnelma onkin jo paljon parempi.

Olo alkaa vain olla jo sietämättömän kärsimätön!!! En jaksa odottaa, että päästään tositoimiin, piikityksiin ja toimenpiteisiin. Kadehdin kaikkia, ketkä ovat näinä päivinä punktiossa ja pääsemässä siirtoon, vaikka tiedän, että sitten kun ne ovat omalla kohdalla, jännitys on taas niin suuri, että tuntuu ihan kestämättömältä. Mutta silti... tämä vaihe on niin tylsä, haluan jo eteenpäin!!!

Oon koittanut touhuta kaikkea muuta, ja pitää ajatuksia vähän pois näistä hommista, ja aloinkin lukea Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkaa. (Joo no myönnettäköön, että ihan varsinaisestihan se nyt ei ajatuksia pois näistä kuvioista vie...) Herättää kyllä paljon ajatuksia!!! Adoptio on kyllä meille vaihtoehto. Tosin minulla on voimakas tunne, että onnistumme hoidoissa, ja saamme vielä oman lapsen, mutta siltä varalta, että olisin väärässä, pitää ruveta miettimään seuraavaa vaihtoehtoa. Olen muutenkin aina ajatellut, että haluaisin adoptoida, ja tarjota kodin jollekin sitä tarvitsevalle pikkuiselle. Se ei vain tunnu olevan ihan yksinkertaista... Ja tunnistan kyllä kaikki samat ajatukset, kuin kirjoittajalla. Tuntuu omituiselta, että joutuu selvittämään jollekin vieraalle, vielä mustaa valkoisella, kaikki sellaiset asiat, mistä puolisot normaalisti joutuvat keskustelemaan vain keskenään. Kuinka parisuhteemme voi? Millaista arkemme on? Miten aiomme kasvattaa lapsen? Miten aiomme järjestää työaikamme? Kumpi on kotona lapsen kanssa? Miten kerromme lapselle hänen taustastaan? Toiset tekevät (Hmph!) lapsia tuosta vaan sormia napsauttamalla, eikä kukaan vaadi tilille mistään. Mutta onhan se toki ymmärrettävää. Tietysti on pakko varmistaa, että pikkuinen saa varmasti hyvän kodin, ja maailma on pullollaan myös kaikkia vähemmän hyviä vaihtoehtoja. Myönnettäköön kuitenkin, että adoptio tuntuu vielä kuitenkin hivenen etäiseltä, mulla tosiaan on voimakas tunne, että onnistumme vielä hoidoilla. Biologisten lisäksi haluaisin kyllä adoptoida, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pienemmät ovat mahdollisuudet, odotusaikojen ollessa niin pitkät kuin ne ovat, alkavat ikärajat lähestyä ja prosessi pitäisi aloittaa kyllä aika pian.

Itse olen 33-vuotias, ja tunnen, että meillä on kuitenkin vielä jokunen vuosi tässä aikaa, jos vain pää kestää ja rahat riittävät ;)