5+0

Nyt se on virallista. Olen hysteerinen nainen. En saanut rauhaa ajatukseltani mitata hCG vielä kerran, että tiedän sen varmasti olevan nousussa. Maksoin itseni kipeäksi ja marssin mittauttamaan sen sunnuntaina 16 päivää siirron jälkeen. Eilen kuulin tuloksen ja se oli 553. Tietysti soitin klinikalle ja kysyin onko se hyvä, ja heidän mielestään on oikein hyvä ja meni mukavasti viitearvoihin. Laskeskelin, että se tuplaantuu tuota vauhtia 2,5 vuorokauden välein, eli hurjan maltillisesti - siis hitaasti, syvä huokaus! Sen pitää kuitenkin tuplaantua 36-72 tunnin välein, eli periaatteessahan tuo on kyllä tarpeeksi hyvä tahti. Nyt aion rauhoittua testaamisen osalta kokonaan. Ehkä (todellakin EHKÄ) ostan viikonloppuna yhden viikkonäyttötestin - haluaisin kovasti nähdä siinä 3+ viikkoa -tekstin... Mutta noin muuten nyt ei voi tehdä muuta kuin odottaa ultraa vielä kiduttavan pitkät kaksi viikkoa.

Hassua, että ajattelen että tuntuisi aivan uskomattomalta, että meillä voisi olla niin hyvä tuuri että kaikki menisi hyvin. Kun taas toisaaltahan voisi ajatella, että ei ole erityisen hyvää tuuria jos plussan testiin saamiseksi vaaditaan vuosien yritys ja SEITSEMÄN koeputkihoitoa... ;) Mutta siltä se vaan tuntuu, että ollaan ihan mielettömän onnekkaita kun plussa saatiin! Sinänsä tuntuu aivan hullulta, että joku niin luonnollinen asia kuin lisääntyminen voi tuntua maailman suurimmalta ihmeeltä... Toiset kun lisääntyvät tuosta noin vaan, päättävät vain jättää ehkäisyn pois. Käsittämätöntä!!! Nyt kun tietää miten monen asian pitää onnistua jotta vauva saisi alkunsa ei voi ymmärtää, että se ylipäätään on mahdollista ja että vauvoja tosiaankin syntyy...

Olen miettinyt, pitäisikö antaa entiselle klinikallemme palautetta ja kertoa, että plussa tuli kun kokeiltiin uusia asioita. Olen edelleen vihainen sille vanhalle lääkärillemme, että hän teki VIISI hoitoa SAMALLA KAAVALLA ilman mitään perusteita! Murrr! Ymmärtäisin, että pysytään samassa kaavassa jos siihen olisi joku syy, siis jotain viitteitä raskauden yrityksestä edes... Mutta ei ollut mitään. Olen vihainen itselleni siitä, että jämähdimme sinne niin pitkäksi aikaa, suostuimme maksamaan hoidoista emmekä vaatineet mitään uutta. Vihjailimme vain, mutta luotimme sitten kuitenkin lääkäriin. Nyt jälkiviisaana olen sitä mieltä, että ehdoton maksimi olisi kolme kertaa samalla kaavalla jos tuloksia ei tule. En kuitenkaan usko, että olen sinne enää yhteydessä. Sen sijaan olen vaikuttunut siitä miten ammattitaitoiselta nykyinen lääkärimme vaikuttaa, ja kaikin puolin meille sopivalta. Jos tästä raskaudesta saamme vauvan, ostamme hänelle pullon shampanjaa (tai jotain muuta) ja tiedämme kenen puoleen käännymme kun pikkusisarukset alkavat kangastaa mielessä ;)

Olen huolehtinut niin kovasti, ja pelännyt sitä tuulimunaa. Sanoin Miehelleni, että luulen että jos se huoli osoittautuisi aiheelliseksi menettäisin varmaan järkeni. Hän totesi, että kyllä me siitä yli pääsisimme. Ja niinhän se on. Olen iloinen, että tiedämme nyt, että meidän soluillamme raskautuminen on kuitenkin mahdollista :) Ja siis korostan, että edelleenkin minulla on oikein hyvä fiilis tämän homman suhteen. Tietysti kaikki huolet risteilevät mielessä, enkä saa rauhaa ennen sitä ultraa (enkä tietysti seuraavaan 8 kuukauteen, loppuelämästä puhumattakaan... huolehtiminen ei varmasti lopu koskaan), mutta olen koko ajan uskonut, että meille käy vielä hyvin. Siihen luotan edelleen, ja sehän onnistunut kerta voi olla juuri tämä. Olen onnellinen, etten ole lakannut matkan varrella uskomasta ja rukoilemasta. Joka kerta alkionsiirrosta kotipihaan palattuamme olen sanonut alkioille: "Tervetuloa kotiin!". Voi kunpa tämä tosiaan tulisi kotiin!!!