Yritystä olla coolisti ja tuhoontuomittuja yrityksiä pyrkiä pois Sitten kun -elämästä

Rv 7+4. Edelleenkään ei mitään oireita. Olen aina ollut taipuvainen Sitten kun -elämään. Olen yrittänyt opetella hetkessä elämistä. Tähän asti plussan saaminen testiin, ja viimeistään onnellisesti päättyvä varhaisultran odotus ovat olleet se ULTIMATE Sitten kun -hetki. Olen jotenkin ajatellut koko ajan, että sitten kun ne onnistuvat, olen levollinen ja nautin hetkestä ja olostani... Ja PYH! Nythän se vasta alkoikin... Edelleen olen epäuskoinen, olostani ei juurikaan voisi päätellä tätä onnellista asiaintilaa. Vatsa on tosin alkanut nyt jo pömpöttää ja kaikki vaatteet kiristävät :O Siitä olen vähän hämmentynyt, vaikka turvotustahan se tässä vaiheessa vasta on (ja kyseisellä alueella on jo valmiiksi ollut ylimääräistä, myönnetään...). Sattuneesta syystä olen joutunut kertomaan asiasta useammalle kuin olisin vielä tässä vaiheessa halunnut: toimenkuvani töissä muuttui asian johdosta hieman, ja halusin kertoa parille hyvälle ystävälle itse mieluummin kuin että olisivat kuulleet tästä joltain muulta. Nyt hermoilen liian aikaisin kertomista, ja sitä jos jotain nyt vielä sattuukin.

Sitten kun -ajattelussani hermoilen seuraavaa ultraa (tekisi mieli piipahtaa jo sitä ennen yksityisellä ultrassa vilkaisemassa, että kaikki on varmasti vielä hyvin...!?). Mikähän muuten on aikaisin mahdollinen hetki mennä niskapoimu-ultraan...?!? Pitää soittaa neuvolaan maanantaina. Lisäksi odotan kuumeisesti ensimmäisen kolmanneksen loppumista ja rakenneultraa, ja tuntuu, että ne ovat vielä valovuosien päässä. Ja kaikkien viikkojen, päivien, tuntien, minuuttien ja sekuntien ajan ennen sitä, sen pienen sydämen pitäisi jaksaa pompotella ja pikkuisen jatkaa kasvuaan... Hui, kun jännittää! Lääkäri oli rauhoittava ja kannustava, ja sanoi, että sen jälkeen kun varhaisultrassa on syke nähty ja pikkuinen oli oikean kokoinen, on enää pieni todennäköisyys, että mikään menisi vikaan. Se rauhoittaa minua hieman, mutta toisaalta lähipiirissäni on aivan liian monta tarinaa kerrottavaksi siitä, mikä kaikki voi vielä senkin jälkeen mennä pieleen. Ja liian monta sellaista tarinaa, että hienosta alusta huolimatta seuraavassa ultrassa (tai sitä seuraavassa) sykettä ei enää löytynytkään. Ajatuskin kylmää minua, ja aikaansaa paniikin. Luin myös, että suurin osa keskenmenoista tapahtuu raskausviikkoon 8  loppuun mennessä. En tiedä, tarkoittaako se tätä kahdeksatta viikkoa, jolla me nyt menemme, vai viikkoa 8+... Niin tai näin, seuraava sitten kun -etappini on seuraavan raskausviikkoni 8+ loppu... Syvä huokaus! Luulen, että vasta sitten joskus rentoudun, kun vauva on sen kokoinen, että selviäisi ulos tullessaan, ja tunnen säännöllisesti liikkeet. Siihen on vain vielä ihan sietämättömän pitkä aika...!

Kaikesta tästä hermoilusta huolimatta elän elämäni onnellisinta aikaa...!!! Uskokaa tai älkää :) Olen onnellinen, että saan hermoilla juuri tätä asiaa, juuri tätä olen odottanut. Ja maailman paras ja rakkain Mies on juuri oikeanlaisena tukena minulle, hän jaksaa uskoa ja muistuttaa, että kaikki voi mennä juuri niin kuin pitääkin, ja kestää hienosti hermoiluani. Maailman paras kumppani ♥ Olen niin kiitollinen hänestä. Ja tästä kaikesta.

Edellenkin tuntuu siltä, että ehkä tämä onkin vain ihanaa unta josta kohta herään...