En ymmärrä, mikä tätä Bloggeria vaivaa... Vaihtelee blogin taustoja itsekseen, ja vaikka syötän haluamani taustan koodin ihan samalla tavalla kuin ennenkin ja tallennan normaalisti, seuraavalla kerralla sisään kirjautuessani tausta on taas vaihtunut : ( Joko poistunut kokonaan, tai kuten tällä kerralla, tilalla on joku ihan muu tausta... AAAARRRRGGGHHHH. Onkohan multa mennyt jotain ohi...? No, perehdyn ongelmaan, kunhan aikaa on. Luppoaikaahan tässä on vaikka lampaat söis... ; )
30+ naisihmisen tunnelmia vauva-arjessa, kun unelmasta tuli viimeinkin totta. Welcome to my life.
10.11.2012
8.11.2012
2 kk mittarissa!
Nolottaa, miten on taas aikaa
vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Päivät ovat rullanneet
niin tasaisen vauhdikkaasti eteenpäin, että kirjoittaminen on vain
jäänyt... ja todettakoon, että aiemmin päivämme ovat olleetkin
sen verran täysiä, että aikaa – ainakaan pidempää
yhtäjaksoista hetkeä – ei juurikaan ole edes liiennyt. Varsinkin
ne päivät, jotka olen yksinäni pojan kanssa, jos miehellä on
iltamenoa, ovat olleet aika tasarahoja, ja yhtään ylimääräistä
aikaa ei ole jäänyt. Nyt rytmit ovat onneksi tulleet ainakin päivän
osalta tutuiksi (yöt ovat suurimmaksi osaksi edelleen arvoitus...),
ja pidempien iltapäivän päiväunien aikaan olisi ainakin
mahdollista kirjoitella. Lisäksi poika on alkanut viihtyä pidempiä
aikoja itsekseenkin, eli tilaisuuksia kirjoittamiseen olisi kyllä
tarjoutunut aiempaa enemmän. Äiti ei vain oikein malta antaa pojan
hengailla vaan itsekseen ; ) Nautin niin kovasti tästä uudesta,
seurustelevasta vaiheesta : )
Pitkä tauko kirjoittamisessa kuitenkin
kostautuu nyt, kun on vaikeuksia päättää, mistä kuulumisten
päivittämisen aloittaisi... ja muistaa, mihin olen jäänyt.
Edelleenkin olen miettinyt blogin jatkoa, kun en oikein osaa päättää,
kirjaisinko tapahtumiamme tänne, että voisin niitä myöhemmin
lukea (no joo, vähän outo näkökulma näin vähäisellä
kirjoittamisella... heh), vai kirjoittelisinko sen sijaan ihan
vain yksityistä päiväkirjaa, niin voisin kirjoitella muistiin myös
henkilökohtaisempia juttuja. Tuntuu, että sen verran vauvanhoidossa
on ollut toistaiseksi puuhaa, että kovin moneen paikkaan en
jaksaisi, ja aina ehtisikään, ajatuksiani kirjoitella... No,
toistaiseksi nyt päivittelen tätä blogia, jospa onnistuisi vähän
ripeämpään tahtiin jatkossa.
Eilen tuli tasan 2 kuukautta mittariin,
ja olimme neuvolassa. Se olikin ryhmäneuvola, eli meitä oli siellä
muutama äiti vauvoineen. Juttelimme tunnelmista vauvantulon jälkeen,
ja lisäksi kaikki kävivät omalla neuvolatädillään mittoja
ottamassa. Meidän kirpun strategiset mitat olivat eilen
4875g/57,5cm, eli vieläkään ei mennyt viisi kiloa rikki...!
Hienosti ja tasaisesti kasvaa kuitenkin omalla käyrällään ♥
Lisäksi hän on viime aikoina (parin viime viikon aikana) alkanut
seurustelemaan ihan hirmuisesti, ja on äidille ja isille (ja
näköjään neuvolantädillekin) yhtä hymyä ja naurua. IHANAA ♥
Tämä vauvanhoito saikin ihan eri ulottuvuuden nyt, kun
vuorovaikutusta alkaa olla enemmän... ja uskomatonta, mutta
hetkittäin jo surettaa, miten nopeasti meidän pikkuinen poika
alkaakin kasvaa : )
Uniasioissa tapahtui yllättävä
käänne viime viikon torstaina. Ilmeisesti poitsu oli lukenut samat
opukset kuin äitinsä, ja tiesi, että suurimmat itkuisuudet
ajoittuvat 6-8 viikon ikään... Viime perjantaina tuli nimittäin
tasan 8 viikkoa täyteen, ja edeltävänä yönä tapahtui ihmeitä.
Poika nukahti omaan sänkyynsä, ja nukkui 3-4 tunnin jaksoja!!!
Tähän asti ongelmana on siis ollut se, että hän ei ole nukahtanut
juurikaan muualle, kuin tissi suussa (no toisinaan kyllä isän
turvalliseen syliin, välillä nopeammin, välillä taas
hitaaaaammin...), ja olen nukkunut vauva vieressäni. Hän on
herkkäuninen, ja lisäksi on torkahdellut rinnalle, eli on syönyt
vain pikkuisen, nukahtanut, ja herännyt sitten heti tunnin-kahden
päästä uudelleen joko nälkään, tai sitten havahtunut minun
liikkumiseeni.
No, heti kun hän ensi kertaa nukahti
omaan sänkyynsä (tai sitten syliini, josta vein hänet sänkyynsä),
kaikki helpottui! Heräsi tosiaan 3-4 tunnin välein, vaihdoimme
vaipan (pakko, yölläkin, sillä pissaa tulee PALJON ja märkä
vaippa aiheuttaa ähisemistä, eikä uni tule millään), minkä
jälkeen hän söi reippaasti ja pontevasti puolisen tuntia, ja
sitten nukahti joko rinnalle, tai sitten kanniskelin hetken. Ja
takaisin omaan sänkyyn nukkumaan. Oi autuutta, minäkin olen saanut
nukkua ensinnäkin pidempiä pätkiä, ja toisekseen mukavassa
asennossa, ilman, että pitää varoa pienintäkin liikettä, ettei
vauva (jota juuri on tunnin-kaksi yrittänyt nukuttaa...) vain herää. Ja
tietysti aina silloin, kun ei missään nimessä saisi liikahtaa,
alkaa kutittaa selästä tai jostain muualta, että olisi pakko
liikahtaa. Tai tulee hirveä vessahätä... Nyt vauvakin vaikuttaa
olevan tyytyväisempi, kun on nukkunut kunnolla! Kunpa vain tätä
vaihetta kestäisi pitkään... viime yö olikin jo vähän
levottomampi taas, hui! Kaikki kun sanovat, että koko ajan tulee erilaisia vaiheita, ja aina kun juuri ehtii tottua johonkin, se jo samantien muuttuukin...
Lisäksi isä nukkui pojan kanssa viime
viikonloppuna molemmat yöt, mikä oli aivan taivaallista luksusta.
Nyt onkin ihan uudestisyntynyt olo! Ja nyt pirteämpänä olen kyllä
ihmetellyt, että miten ihmeessä sitä tunnin välein heräämistä
onki jaksanut...!? Aika rankkaa on kieltämättä ollut.
Syömisasiat ovat helpottaneet
myös. Iltaitkut ovat vähentyneet, eli mahavaivoja ei tunnu
juurikaan enää olevan. Suurin itkun aiheuttaja taitaa nykyään
olla (tietysti ajoittaisen ruuan pyytämisen lisäksi) väsymys, kun
monesti taistelee kovasti jonkin aikaa unta vastaan. Mutta siis
syömisasiassa tunnumme löytäneen oman tapamme. Hän syö edelleen
suurimmaksi osaksi rintaa, mutta saa lisäksi korviketta 2-3dl päivässä. Illat olisivat hurjan itkuisia ilman tuota korviketta, olen
yrittänyt kyllä pitää koko ajan illalla rinnalla, mutta maitoa ei
vain enää loppupäivästä taida riittää. Tästä en ole murhetta
ottanut, vaan olemme iloisesti antaneet korviketta illalla, ja
toisinaan myös yöllä. Useimmiten yön selviän kuitenkin pelkällä
imetyksellä. Ja noiden öiden jälkeen, jotka isä nukkui poitsun
kanssa, rinnat olivatkin jo niin täydet, että huhheijaa... Sain
pumpattua aamulla heidän heräämistään odotellessani
vaivattomasti desin (!!!), mikä on paljon siihen nähden, että
aiempi ennätykseni oli 30ml yhteensä molemmista rinnoista. Eli
ilmeisesti rintamaidonkin määrä on kasvanut tässä pojan
kasvaessa mukavasti, hieno homma!
Ihanaa, kun tämä alkaa tuntua jo
paljon leppoisammalta. Nyt, kun pahin väsymys on toistaiseksi
voitettu, olen miettinyt samaa, jota Alice blogissaan, eli vauvan
kanssa oleminen – niin ihanaa ja palkitsevaa kuin se onkin – tuntuu
toisinaan vähän yksinäiseltä. Varsinkin niinä päivinä, kun
mies on pois pitkään. Ja olipa tässä taannoin parin yön
työmatkallakin, eli sain tilaisuuden ihan perusteellisesti selvittää, miltä
tuntui olla pari päivää ihan yksinhuoltajana. Nostan muuten hattua
heille, ei ole varmasti helppoa...!!! Itsellä kun on ihan kädet
täynnä, vaikka saakin iltaisin ja viikonloppuisin toisen käsiparin
avuksi. Tuota yksinäisyyttä olen torjunut järjestämällä
muutamalle päivälle viikossa jotain menoa, mammakavereiden
tapaamista tai kaupoissa käymistä. Ja tekee kyllä tosi hyvää
päästä välillä ihmisten ilmoille! Lisäksi poika nukkuu
kaukalossa ja vaunuissa niin autuaasti (nukkuu niissä AINA 3-4h,
liikuttiinpa sitten tai ei), eli olen onnistunut loistavasti
kahvittelemaan ja pyörimään kaupoissa ; ) Tosin poika on kyllä
nukkunut joillain vauvatreffeillä onnensa ohi, kun on vedellyt
sikeitä lähes koko tapaamisen ajan, hih.
Tällaista tänne – pitäkää
peukkuja, että tämä meininki jatkuu ; )
7.10.2012
1 kk!
Tänään poikamme on kuukauden vanha! En voi ymmärtää, miten aika on kulunut näin nopeasti, huh.
Ja nyt oli meidän kirppu kasvanut mukavasti : ) Perjantain neuvolassa (ikää 4 viikkoa) mitat olivat 4065g/53cm, eli viikossa painoa oli tullut 290g, mikä on hyvin! Kylläpä ilahdutti mieltä! Olemme pääsääntöisesti antaneet korviketta max 200ml päivässä, eli kuulemma voi päätellä, että rintamaitoa tulee mukavasti, kun oli kasvanut noin hyvin.
Kuukauden ikäiset syövät kuulemma n. 500-600ml päivässä, eli voidaan sanoa, että pikkuinen on pääasiassa rintamaidolla. Se helpotti. Ja mielestäni poika on imenytkin viime aikoina vähän pontevammin. Kunpa vain päästäisiin kokonaan tuosta korvikkeesta eroon, tai ainakin tarvittaisiin sitä vain silloin, kun pojat joutuvat (harvoin) jäämään keskenään kotiin.
Iltaitkuja on ollut edelleen, tosin toiset illat ovat helpompia kuin toiset. Välillä epäilyttää, johtuisiko se kuitenkin vain liiasta väsymyksestä, mutta toisinaan itkukohtaukset ovat kuitenkin melko koliikkityyppisiä. Voi olla, että vika on korvikkeessa, voi olla, että syytä (ainakaan mitään korjattavissa olevaa) ei löydy. Olemme yrittäneet kokeilla eri korvikkeita, mutta kaikki tuntuvat olevan samanlaisia, ainoastaan yksi järkyttävä fiasko matkan varrella on koettu... Nutrilon Omneo ei nimittäin ollut meidän juttumme. Samantien kun poika söi sitä satsin, alkoi hirmuinen kirkuminen, joka kesti puoli tuntia ja päättyi äkkinukahtamiseen. Tuon Omneon pitäisi vielä soveltua kaikille vatsavaivaisille... No eipä sopinut meille! Siitä tuli vielä vuorokauden ummetus itkuineen (tähän saakka liki jokaisessa vaipassa on ollut kakkaa, joten tuo oli tosi dramaattinen muutos), joka onneksi meni ohi neuvolantädin suosittelemalla apteekin mallasuutteella! Suosittelen lämpimästi!
Noiden iltaitkujen vuoksikin haluaisin eroon korvikkeesta, niin ei tarvitsisi miettiä, vaikuttavatko ne asiaan. Riittäisi vain, että pohdin omia syömisiäni... Haasteellista koittaa miettiä syytä noihin kohtauksiin, kun on niin monta mahdollista vaikuttavaa tekijää.
Yöt ovat vielä todella katkonaisia, myönnettävä on, että kadehdin heitä, joiden vauvat nukkuvat pitkiä pätkiä. Hän siis ei itke öisin, vaan nukkuu nukahdettuaan (heräillen välillä usein syömään) yhteentoista asti aamupäivällä - kunnon teinipojan rytmi siis jo...! ; ) Ja muuten samanlainen rytmi kuin vanhemmillaan, mekin valvomme iltaisin aina puoleenyöhön, ja nukumme pitkään, hassua! Ehkäpä hänen unille menonsa aikaistuu sitten kun yösyönnit harvenevat?!? Kuuluisikohan lasten mennä aikaisin nukkumaan...?! Sitten kyllä varmaan heräävätkin aikaisin, hmm. Tietysti olisi helppoa elellä tällaisessa rytmissä, mutta toki ongelmia tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun joskus menee hoitoon. Sitä en kuitenkaan murehdi vielä, ollaan minun puolestani ihan missä rytmissä vaan ainakin tuonne puolen vuoden ikään asti, kunhan kaikki ovat tyytyväisiä. Tai siis vauva on tyytyväinen... Onnellinen vauva = onnelliset vanhemmat, heh ; )
Mutta siis vaikka varsinainen yöuniaika on pitkä, hän herää syömään usein, yleensä 1,5-2,5 tunnin välein. Silloin hän ei itke, vaan ähisten ja puhisten työntyy pitkänkin matkan päästä kainalooni, heiluttaen innokkaana käsiään : ) Se tuntuu aina niin liikuttavalta ♥ Asetan hänet aina syönnin jälkeen jonkun matkan päähän itsestäni nukkumaan, että saisin itsekin edes jonkunlaisessa kohtalaisen mukavassa asennossa nukuttua, mutta aina nälän yllättäessä hän äheltää itsensä salamannopeasti kainalooni - hassua : )
Koska olen ollut niin väsynyt, olemme parina yönä kokeilleet sellaista, että minä olen mennyt nukkumaan itsekseni eri kerrokseen, ja pojat ovat jääneet keskenään. Siitäpä ei ole tullut oikein mitään, ikävä kyllä... Hän herää syömään, ja syö kyllä korvikkeen, mutta ei nukahda siihen, toisin kuin rinnalle, vaan alkaa sen sijaan huutaa, ja sitä riittää sitten tuntitolkulla niin kauan, kuin Mies pystyy kuuntelemaan. Eikä sitä jaksa kovin pitkään kuunnella, kun tietää, että se loppuu samantien, kun poika pääsee rinnalleni : / En kyllä halua kiusata pikkuista enää yhtään, eli toivon, että yösyöntien harventuessa tilanne paranee itsestään...
Harmittaa kyllä, että olen noiden pätkäöiden vuoksi niin väsynyt, että se vähän verottaa näistä päivistämme nauttimista: päivät meillä ovat nimittäin hurjan leppoisia ja kivoja! Hän on yleensä tyytyväinen koko päivän ajan, ja nukkuu yhdet tai kahdet pidemmät unet. Ja on toistaiseksi matkustanut edelleen sekä autossa, että vaunuissa, kuin enkeli, eli hänen kanssaan on helppo liikkua. No, varmaan nuo yötkin ajan kanssa helpottavat, siihen asti mennään näin.
Onneksi tuo maailman rakkain yksikuukautinen auttaa jaksamaan ♥

1.10.2012
Rytmit hukassa...
... vaikka ymmärtääkseni harvalla kolmiviikkoisella mitään rytmiä onkaan.
Täällä siis vaippa-arki asettuu hiljalleen uomiinsa. Päivä päivältä on helpompaa, vaikka ei tätä erityisen vaikeaksi ole voinutkaan sanoa. Väsymystä on se sijaan riittänyt. Ja kaoottiselta tämä on kuitenkin näin alussa tuntunut, mutta se mielestäni helpottaa koko ajan. Edelleen on kuitenkin PALJON niitä hetkiä, kun en kerta kaikkiaan käsitä, mitä pikkuinen on vailla.
Viimeisinä kolmena iltana poika on itkenyt n. klo 22-02 aikoihin parin tunnin ajan, hetkittäin suoraa huutoa. En oikein tiedä, onko hän nälkäinen; olemme varmistelleet vielä korvikkeella, mutta vasta sellaisen ajan kuluttua, että siinä vaiheessa hän on varmasti ollut jo yliväsynytkin. Rinnalla hän viihtyisi koko ajan (lukuunottamatta niitä yliväsyneitä hetkiä, kun vain vatkaa hermostuneena päätään, eikä jaksa keskittyä imemiseen), se tuntuu olevan ainoa paikka, jossa takuuvarmasti rauhoittuu. Pääsääntöisesti hän on rauhallinen, ja itkee vain kun on vailla jotain, nuo kaikki runsasitkuiset hetket sijoittuvat ilta-aikaan. Maitoa tulee ilmeisesti kohtalaisesti, mutta annamme edelleen lisäksi korviketta. Jos haluaisin vähentää korviketta, ja siis lisätä imetystä, pojan pitäisi olla rinnalla varmaan lähes koko ajan. Hän ei kuitenkaan tunnu jaksavan imeä enää kovin pitkän ajan kuluttua, vaan torkahtelee ja torkahtelee rinnalle : / Hankala yhtälö! Ja yllättävän paljon nyt sitten kuitenkin murehdin tuota imetysasiaa, vaikka olinkin päättänyt toisin. Harmittaa kyllä, että maitoa ei tule niin reilusti, että se pelkästään tuntuisi riittävän : (
Mietimme myös, voisivatko nuo iltaitkut johtua antibioottikuuristani (ilmeisesti sain rintatulehduksen, yhtenä iltana nousi nopeasti kuume, toinen rinta punoitti hieman, ja tulehdusarvot olivat hyvin lievästi koholla), joka monesti aiheuttaa vauvoille mahavaivoja, mutta luulisi, että vaikeaa oloa olisi silloin myös päivisin!? Annamme hänelle kuitenkin rela-tippoja tuon kuurin ajan. Ärsyttää muutenkin koko kuuri, kun ilmeisesti tulehdus olisi sitten kuitenkin voinut mennä ohi ilmankin. Itse inhoan kaikkia ylimääräisiä lääkkeitä. Lisäksi olen muutenkin huolissani vauvan vastustuskyvystä ja bakteerikannasta, kun on kerran sektiovauva, eikä ihan pelkällä rintamaidolla. Huoh!
Kasvua oli joka tapauksessa tullut vaadittava määrä. Syntymäpaino on saavutettu ja ohitettu, ja neuvolassa viime perjantaina 3 viikon iässä mitat olivat 3755g/52cm (syntymämitat siis 3680g/50cm). Kuulemma riittää, mutta korvikkeen antoa jatketaan edelleen. Neuvolassa kaikki oli muutenkin hienosti, ja poika sai erityismaininnan siitä, miten kiinnostuneena jo tarkkailee ympäristöään. Lisäksi hän on kannatellut päätään tosi hienosti jo ihan alusta asti. Oma hemoglobiinini oli muuten parin viikon päästä sektiosta 150, eli rautalisää en tarvitse ; )
Väsymystä siis riittää, ja paljon, enkä oikein edelleenkään ole saanut nukuttua päivisin. Poika nukkuu yhden tai kaksi muutaman tunnin pätkää päivän mittaan, eli siis 2-4h, ja muuten vain torkahtelee. Noistakin toisen pätkän yleensä vain siinä tapauksessa, että lähdetään silloin jonnekin autolla tai vaunuilla, joihin takuuvarmasti nukahtaa. Tänään kävimme heti aamupäivällä vaunulenkillä, ja siitä lähtien on nukkunut, nyt 2,5h. Tämä hetki on siis päivästä ainoa, jolloin ennätän käydä pesulla, syödä ja pukeutua. Muuten ne omat hetket ovat todella lyhyitä, eli pitää valita tyyliin mennäkö vessaan vai keittääkö kuppi kahvia... Yleensä tuostakin ajasta menee aluksi jonkin aikaa ihan akuutteihin hommiin: tuttipullojen pesemiseen, jälkien siivoiluun (yleensä poika pissaa joka aamu hoitoalustalle) jne. Siinä vaiheessa, kun olen tehnyt pakolliset hommat, ja mahdollisesti syönyt, alkaisi itselläni olla sellainen olo, että uni maistuisi taas, mutta siinä vaiheessa vauva sitten alkaa heräillä...
Väsymyksestä huolimatta tämä arki on ihanaa, ja rakastan poikaa yli kaiken. Häntä on ihanaa helliä ja hoitaa! Ihania ovat myös ne hetket, kun hän alkaa innokkaasti syömään, ja heiluttelee hyväntuulisesti päätään rintaani vasten velmun ja hymyilevän näköisenä : ) Oih, en jaksaisi millään odottaa niitä oikeita hymyjä!!!

20.9.2012
Baby steps eli totuttelua vauva-arkeen
Täällä pikkuhiljaa opetellaan elämää vauvan kanssa, ihmeen luontevalta se kyllä tuntuu!
Tänään kävin pienen kanssa ekan kerran neuvolassa. Kaikki oli hyvin, oli tullut lisää sekä painoa, pituutta, että päänympärystä, mutta painoa olisi saanut tulla vähän enemmänkin. Huomenna tulee kuluneeksi kaksi viikkoa syntymästä, ja syntymäpainosta uupui vielä 60g. Imetys on käynnistynyt ihan mukavan tuntuisesti, maitoa ei tule hurjasti, mutta periaatteessa sen pitäisi riittää. Hetkittäin sitä ihan valuu, ja etenkin silloin kun poika on ruokailemassa - näköjään se vauva on paras heruttaja... Pumppaamalla olen syötön yhteydessä saanut toisesta rinnasta kolmisenkymmentä ml maitoa, mikä ei ole mitenkään hirveästi. Lisäksi poika syö pääsääntöisesti pontevasti ja ote on hieno, mutta toisinaan unohtuu vain hengailemaan rinnalle, se kun tuntuu olevan ainoa satavarma paikka jossa rauhoittuu. Päätimmekin neuvolantädin kanssa, että annetaan viikon ajan lisäksi tilkkanen korviketta joka päivä, esim. 2 x 30ml, ja katsotaan miltä paino näyttää viikon päästä. Harmittaa vähän, mutta pääasia, että vauva kasvaa! Enkä usko, että lisäsyötöt ovat ratkaisu, sen verran paljon hän nytkin jo roikkuu rinnalla, varsinkin yö- ja ilta-aikaan. Murhetta en suostu tuosta asiasta kuitenkaan ottamaan, mielestäni se on kaikista mahdollisista ongelmista pienimmästä päästä.
Nyt olemme kokeilleet sekä vaunuttelua, että autoilua, ja ilokseni sain todeta, että molemmat toimivat tehokkaana nuijanukutuksena, ainakin toistaiseksi. Ensimmäisellä automatkallamme hän huusi lämpöpuvun puettuani pää punaisena (ja on muuten ruvennut kirkumaan varsin pontevasti, jos asiat eivät mene oman mielen mukaan; samalla hetkellä kun ongelma korjataan, hän hiljenee kuin taikaiskusta) asettaessani häntä turvakaukaloon. Ja naps vain! Samantien kun auto liikahti, hän vaipui uneen. Piti oikein nousta peruuttamisen jälkeen tarkistamaan, onko kaikki kunnossa. Tänään hän nukkui koko neuvolareissun ajan, heräsi vain kulmat kurtussa kitisemään siksi aikaa, kun revittiin vaatteet pois, punnittiin ja mitattiin. Voi, kun olisi jatkossakin noin helppo matkustaja! Meiltä kun ei pääse mihinkään ilman autoa, ja vaunuissakin olisi hyvä viihtyä, että saadaan ulkoilutettua koiraa yhdessä päivittäin, eikä Miehen tarvitsisi lähteä viemään sitä heti töistä palattuaan lenkille.
Muuten poika tuntuu olevan aika keskivertotapaus. Pääasiassa tyytyväinen, mutta levottomiakin jaksoja on. Öistä joka toinen on rauhallinen, ja joka toinen levoton, viime yö lukeutui viimeksi mainittuihin... Hän ei juurikaan itkenyt, mutta ei asettunutkaan oikein kunnolla, ähisi, hihkui, heilutti käsiään, ja kaipasi läheisyyttä (= rinnalla oloa...). Katsotaan, miten ensi yö sujuu, jos tänään annamme illalla pikkuisen tuhdimmin ruokaa.
Nukkumisjärjestelyt ovat pohdituttaneet minua paljon. Ajattelin ennen, että ehdottomasti omaan sänkyyn nukkumaan. No, pari yötä kokeilin, mutta itselleni on osoittautunut paljon armeliaammaksi ratkaisuksi nukkua poika vieressä. Aina, kun nousen sängystä ylös, herään sen verran, että en saa pitkään aikaan unta. Ja siinä vaiheessa, kun uni tulisi, käsky käy taas... Siispä ratkaisumme on toistaiseksi perhepeti. Alussa varsinkin hermoilin sitä, että jos kierähdän vauvan päälle, mutta sairaalassa kovasti vakuuttelivat, että äidin hormonit suojaisivat siltä. Ja melkoista koiranunta kyllä nukun, ja havahdun herkästi vauvan liikkeisiin. Isän ja vauvan väliin olen asettanut pitkulaisen pehmolelun, kun isän liikkeistä ei kuulemma ole samaa varmuutta, kuin äidin. Jossain vaiheessa on siis edessä omaan sänkyyn opettaminen, mutta jospa se onnistuisi siinä vaiheessa, kun yösyötöt vähenevät tai loppuvat.
Ensimmäisen viikon ihmettelimme kaikkea: vauvan hengityksen rohinaa, silmien rähmimistä, epäsäännöllistä hengitystä, navasta tulevaa verta... You name it! Tulimme aika pian siihen tulokseen, että hivenen ylihössöjä ensikertalaisvanhempia tässä ollaan... ja löysinkin muuten netistä luotettavan tuntuisen sivuston, jossa oli luettelo kaikista vanhempia askarruttavista asioista vauvoihin liittyen, ja sehän oli identtinen meidän listamme kanssa ; ) No, tuo hengitysasia oli noista ainoa, joka kunnolla huolestutti, kun vauva siis on joskus lyhyitä hetkiä hengittämättä (muutaman sekunnin), ja jatkaa sitten taas. Se on ilmeisesti hurjan yleistä vauvoilla, toiset sanovat, että täysin normaalia, toiset ovat kehottaneet tutkimaan lisää. Meidän neuvolantätimme sanoi, että kuulostaa normaalilta, ja jos vauva ei näytä siihen reagoivan (väri ei muutu yms.), ei varmaan tarvitse tehdä mitään muuta kuin seurailla vähän. Hän sanoi kysymyksen tulevan eteen niin usein, että tuntuu olevan hyvin tavallinen vaiva vauvoilla.
Olen melko lailla tyytyväinen tekemiimme hankintoihin. Ainoa, joka taitaa jäädä vähälle käytölle (harmittaa kyllä, jos rahanmeno oli turha) on rintapumppu, sillä jos vauva tarvitsee enemmän ruokaa, lienee viisaampaa syöttää hänet molemmista rinnoista, ja jättää pumppaamatta kokonaan. Vauva kun saa kuulemma imettyä pumppua tehokkaammin. Imetystyyny sen sijaan on ollut loistava hankinta! Jos nyt voisin muuttaa jotain, ostaisin vain vielä pidemmän tyynyn, joka menisi mukavasti selänkin taakse. Lisäksi kääntöhihalliset bodyt ovat osoittautuneet kullan arvoisiksi, sillä ainakin meidän vauvelimme huiskii käsillään niin paljon, että tumput lentävät käsistä samantien. Hänellä on myös kuivat kädet, ja aamuisin rasvaan ja öljyän kädet aina kunnolla, ja saavat sitten rauhassa imeytyä hihojen sisällä. Kädet kun tuppaavat menevän vähän väliä suuhun. Lisäksi olen tykästynyt saamaamme unipussiin, ja poikakin vaikuttaa tyytyväiseltä sen kanssa. Jalat saavat olla vapaana, ja vaipanvaihtokin käy kätevästi.
Täällä siis totutellaan yhteiseloon! Toivottavasti aurinkoiset syyspäivät jatkuvat : )

17.9.2012
Synnytys/sektiokertomus
40+0 ja 40+1 illalla kokeiltiin, josko
synnytys innostuisi käynnistymään kahden miellyttävimmän S:n
avulla. Ei – en siivonnut. 40+1 illalla, Saunan ja sitä seuranneen
S:n jälkeen huomasin melko pian limatulpan lähteneen irtoamaan.
Lisäksi alkoi tuntua sellaisia menkkamaisia kipuja, jotka seuraavan
päivän ja illan aikana tajusin supistuksiksi. 40+2 illalla klo 20
niitä alkoi tulemaan 10 min välein, ja klo 22 alkaen tiheämmin.
Soittelin sairaalaan, ja käskivät lähteä tulemaan (puolen tunnin
ajomatka) siinä vaiheessa, kun tulevat 2 tunnin ajan 5 min välein.
Odottelin siihen saakka, kunnes niitä tuli 5-7 min välein, vaikka
mietinkin, että vieläkö hetken kärvistelisin ja antaisin
Miehen nukkua vielä jonkun aikaa. Onneksi en antanut; kotoa
lähtiessä supisteli hetkittäin 4 min välein, ja sairaalaan
päästyämme (klo 04:30) 3 min välein. Kätilö, joka vastaanotti
meidät, oli sitä mieltä, että olen aivan liian hyväkuntoisen
oloinen tullakseni synnyttämään, mutta laittoi minut käyrään.
Siitä siirryimmekin suoraan synnytyssaliin, kohdunsuun ollessa 4 cm
auki.
Salissa odottelimme tilanteen edistymistä ja kaikki vaikutti oikein lupaavalta. Ensin mentiin ihan ilokaasun voimin, klo 7 jälkeen alettiin suunnitella puudutusta. Päivystävä lääkäri oli kiireinen, ja sanoi, että ei ehdi laittaa epiduraalia, mutta sen sijaan spinaalipuudutuksen. Näin edettiin, ja puudutus auttoi hyvin, sen laittaminen tosin tuntui epämiellyttävältä. Kalvot puhkaistiin 07:40, kun laitettiin anturi lapsen päähän. Vähän ennen yhdeksää kohdunsuu oli auennut 7 cm, ja yritin liikkua saadakseni vauvaa laskeutumaan alaspäin. Tanssimme Mieheni kanssa, kävelin, ja istuin pallon päällä. Kertomuksessa on merkintä ”Isä hienona tukena”, ja niin tosiaan oli. En tiedä, miten olisin jaksanut koettelemuksen ilman häntä, hän oli aivan mahtava! Supistukset olivat ihan mielettömän kivuliaita, eikä synnytys edennyt toivotusti.
Klo 11 jälkeen puudutuksen vaikutus alkoi heiketä, ja 12:27 valmisteltiin toinen spinaalipuudutus. Minua varoitettiin tästä, kuulemma kiukkuisesta ja kiireisestä lääkäristä, eikä aiheetta. Hän oli minulle erittäin epäystävällinen, ja kohteli siinä määrin huonosti, että olemme jo lähettäneet sairaalaan palautetta hänestä ja asia on mennyt eteenpäin. Puudutus auttoi kohtalaisesti kipuihin, mutta melko pian tämän jälkeen supistukset alkoivat harveta, ja tulivat enää 6-10 min välein. Klo 15 jälkeen alettiin puhua sektiosta; supistukset heikkenivät, vauva oli väärässä asennossa (avotarjonta), ja lähtenyt nousemaan takaisin ylöspäin. Lääkäri, joka tuli katsomaan tilannettamme, oli sitä mieltä, että ei ole mitään järkeä enää kiusata minua tai vauvaa, ja aletaan valmistella kiireellistä sektiota.
Lantioni on hyvin suurella todennäköisyydellä niin ahdas, että se oli yksi syy ongelmiin. Täsmälleen oikeassa tarjonnassa olisi voitu yrittää vielä alakautta esim. imukupin avulla, mutta tuo tarjonta olisi joka tapauksessa vaatinut enemmän tilaa. Kuulemma mahdollisen seuraavan raskauden osalta päädyttäisiin todennäköisesti suunniteltuun sektioon. Synnytyskokemukseni oli tuota yhtä epämiellyttävää lääkäriä lukuunottamatta positiivinen, ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Jälkikäteen ajateltuna olisin ehdottomasti halunnut epiduraalin sen spinaalin sijaan. Muut ratkaisut olivat mielestäni oikea-aikaisia ja oikeita. Missään vaiheessa en ollut varsinaisesti huolissani (vaikkakin tuskissani ja ihan kuolemanväsynyt, valvottuani leikkausvaiheessa 32h putkeen), sillä vauva oli koko ajan pirteän tuntuinen, potki masussa normaalisti, ja sydänäänet olivat erinomaiset.
Kun päätös leikkauksesta tehtiin (olo oli kieltämättä siinä vaiheessa äärettömän helpottunut), asiat tapahtuivat vauhdilla! Mies sai tulla mukaan (koska kyseessä ei ollut hätäsektio), ja siellä me yhdessä odottelimme, kun poika kaivettiin ulos. Aloin itkeä vuolaasti jo siinä vaiheessa kun vauvaa alettiin leikata ulos, ja se tunne, kun kuulin hänen ensimmäisen äännähdyksensä – sanat eivät riittäisi sitä kuvaamaan. Poikaa näytettiin minulle, ja isä sai mennä mukaan häntä puhdistamaan, ja mitä olimme kovasti toivoneetkin, leikkaamaan napanuoran : ) Poika tuotiin pikaisesti isänsä kanssa minua tervehtimään, jonka jälkeen minut vietiin heräämöön. Sinne he tulivat perässä minun luokseni, ja sain pienokaisen samantien ihokontaktiin. Sieltä sitten yhdessä perhehuoneeseemme, kun oloni sen salli.
En pysty mitenkään kuvaamaan sitä mieletöntä rakkautta, joka valtasi minut samantien kun hän oli maailmassa. En voi ymmärtää, miten jotakin voi rakastaa noin valtavasti, ja onnentunne on sanoinkuvaamaton. Lisäksi olen kiitollinen maailman parhaalle Miehelleni siitä, miten hienona tukena hän oli tuolloin, ja on ollut sen jälkeenkin. Ihanaa katsoa häntä ja poikaansa yhdessä.

Arki on käynnistynyt ihan mukavasti,
vauvaa on ihana hoitaa. Väsymystä riittää, mutta siitä
huolimatta olo on euforisen onnellinen, sen avulla sitä kai jaksaa.
Eilen kävimme jo ensimmäisellä, aurinkoisella vaunulenkillämme,
ja pari päivää sitten kävi neuvolantäti kotikäynnillä, mikä
olikin oikein mukava visiitti. Ja saimme muuten oikein mustaa
valkoisella, että meillä on ”hieno poika”, minkä jo toki
tiesimmekin ; ) Täällä siis pikkuhiljaa tutustutaan toisiimme : )
9.9.2012
Hän on täällä!
Rakas lapsemme. Hurmuripoikamme. Meidän ihmeemme.
Hän tuli maailmaan 7.9.2012, teki meistä isän ja äidin, teki meistä perheen.
Kiitos.
(Kerron tähän johtaneista tapahtumista tarkemmin tuonnempana. Yritin jo aiemmin postata jotain kännykän kautta, mikä osoittautui jostain syystä liian haasteelliseksi. Kaikki on siis aivan loistavasti, ja nyt totuttelemme ikionnellisina tähän uuteen arkeen.)

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)