Synnytys/sektiokertomus

40+0 ja 40+1 illalla kokeiltiin, josko synnytys innostuisi käynnistymään kahden miellyttävimmän S:n avulla. Ei – en siivonnut. 40+1 illalla, Saunan ja sitä seuranneen S:n jälkeen huomasin melko pian limatulpan lähteneen irtoamaan. Lisäksi alkoi tuntua sellaisia menkkamaisia kipuja, jotka seuraavan päivän ja illan aikana tajusin supistuksiksi. 40+2 illalla klo 20 niitä alkoi tulemaan 10 min välein, ja klo 22 alkaen tiheämmin. Soittelin sairaalaan, ja käskivät lähteä tulemaan (puolen tunnin ajomatka) siinä vaiheessa, kun tulevat 2 tunnin ajan 5 min välein. Odottelin siihen saakka, kunnes niitä tuli 5-7 min välein, vaikka mietinkin, että vieläkö hetken kärvistelisin ja antaisin Miehen nukkua vielä jonkun aikaa. Onneksi en antanut; kotoa lähtiessä supisteli hetkittäin 4 min välein, ja sairaalaan päästyämme (klo 04:30) 3 min välein. Kätilö, joka vastaanotti meidät, oli sitä mieltä, että olen aivan liian hyväkuntoisen oloinen tullakseni synnyttämään, mutta laittoi minut käyrään. Siitä siirryimmekin suoraan synnytyssaliin, kohdunsuun ollessa 4 cm auki.

Salissa odottelimme tilanteen edistymistä ja kaikki vaikutti oikein lupaavalta. Ensin mentiin ihan ilokaasun voimin, klo 7 jälkeen alettiin suunnitella puudutusta. Päivystävä lääkäri oli kiireinen, ja sanoi, että ei ehdi laittaa epiduraalia, mutta sen sijaan spinaalipuudutuksen. Näin edettiin, ja puudutus auttoi hyvin, sen laittaminen tosin tuntui epämiellyttävältä. Kalvot puhkaistiin 07:40, kun laitettiin anturi lapsen päähän. Vähän ennen yhdeksää kohdunsuu oli auennut 7 cm, ja yritin liikkua saadakseni vauvaa laskeutumaan alaspäin. Tanssimme Mieheni kanssa, kävelin, ja istuin pallon päällä. Kertomuksessa on merkintä ”Isä hienona tukena”, ja niin tosiaan oli. En tiedä, miten olisin jaksanut koettelemuksen ilman häntä, hän oli aivan mahtava! Supistukset olivat ihan mielettömän kivuliaita, eikä synnytys edennyt toivotusti.

Klo 11 jälkeen puudutuksen vaikutus alkoi heiketä, ja 12:27 valmisteltiin toinen spinaalipuudutus. Minua varoitettiin tästä, kuulemma kiukkuisesta ja kiireisestä lääkäristä, eikä aiheetta. Hän oli minulle erittäin epäystävällinen, ja kohteli siinä määrin huonosti, että olemme jo lähettäneet sairaalaan palautetta hänestä ja asia on mennyt eteenpäin. Puudutus auttoi kohtalaisesti kipuihin, mutta melko pian tämän jälkeen supistukset alkoivat harveta, ja tulivat enää 6-10 min välein. Klo 15 jälkeen alettiin puhua sektiosta; supistukset heikkenivät, vauva oli väärässä asennossa (avotarjonta), ja lähtenyt nousemaan takaisin ylöspäin. Lääkäri, joka tuli katsomaan tilannettamme, oli sitä mieltä, että ei ole mitään järkeä enää kiusata minua tai vauvaa, ja aletaan valmistella kiireellistä sektiota.

Lantioni on hyvin suurella todennäköisyydellä niin ahdas, että se oli yksi syy ongelmiin. Täsmälleen oikeassa tarjonnassa olisi voitu yrittää vielä alakautta esim. imukupin avulla, mutta tuo tarjonta olisi joka tapauksessa vaatinut enemmän tilaa. Kuulemma mahdollisen seuraavan raskauden osalta päädyttäisiin todennäköisesti suunniteltuun sektioon. Synnytyskokemukseni oli tuota yhtä epämiellyttävää lääkäriä lukuunottamatta positiivinen, ja tunsin olevani hyvissä käsissä. Jälkikäteen ajateltuna olisin ehdottomasti halunnut epiduraalin sen spinaalin sijaan. Muut ratkaisut olivat mielestäni oikea-aikaisia ja oikeita. Missään vaiheessa en ollut varsinaisesti huolissani (vaikkakin tuskissani ja ihan kuolemanväsynyt, valvottuani leikkausvaiheessa 32h putkeen), sillä vauva oli koko ajan pirteän tuntuinen, potki masussa normaalisti, ja sydänäänet olivat erinomaiset.

Kun päätös leikkauksesta tehtiin (olo oli kieltämättä siinä vaiheessa äärettömän helpottunut), asiat tapahtuivat vauhdilla! Mies sai tulla mukaan (koska kyseessä ei ollut hätäsektio), ja siellä me yhdessä odottelimme, kun poika kaivettiin ulos. Aloin itkeä vuolaasti jo siinä vaiheessa kun vauvaa alettiin leikata ulos, ja se tunne, kun kuulin hänen ensimmäisen äännähdyksensä – sanat eivät riittäisi sitä kuvaamaan. Poikaa näytettiin minulle, ja isä sai mennä mukaan häntä puhdistamaan, ja mitä olimme kovasti toivoneetkin, leikkaamaan napanuoran : ) Poika tuotiin pikaisesti isänsä kanssa minua tervehtimään, jonka jälkeen minut vietiin heräämöön. Sinne he tulivat perässä minun luokseni, ja sain pienokaisen samantien ihokontaktiin. Sieltä sitten yhdessä perhehuoneeseemme, kun oloni sen salli.

En pysty mitenkään kuvaamaan sitä mieletöntä rakkautta, joka valtasi minut samantien kun hän oli maailmassa. En voi ymmärtää, miten jotakin voi rakastaa noin valtavasti, ja onnentunne on sanoinkuvaamaton. Lisäksi olen kiitollinen maailman parhaalle Miehelleni siitä, miten hienona tukena hän oli tuolloin, ja on ollut sen jälkeenkin. Ihanaa katsoa häntä ja poikaansa yhdessä.

Arki on käynnistynyt ihan mukavasti, vauvaa on ihana hoitaa. Väsymystä riittää, mutta siitä huolimatta olo on euforisen onnellinen, sen avulla sitä kai jaksaa. Eilen kävimme jo ensimmäisellä, aurinkoisella vaunulenkillämme, ja pari päivää sitten kävi neuvolantäti kotikäynnillä, mikä olikin oikein mukava visiitti. Ja saimme muuten oikein mustaa valkoisella, että meillä on ”hieno poika”, minkä jo toki tiesimmekin ; ) Täällä siis pikkuhiljaa tutustutaan toisiimme : )